Terveyshuolia

Viime kirjoituksessa pohdin, pääsenkö kisaamaan AgiRotuun. No en päässyt. Sen sijaan täällä on sattunut yhtä jos toistakin, ja voin sanoa, että sitä terveyttä todellakin oppii arvostamaan silloin, kun sitä ei ole. Onneksi koirilla ei (ehkä) ole mitään kovin vakavaa. Ohjaajan vaivat ovatkin sitten toista maata.

Aloitetaan koirista. Jos ihan kronologisessa järjestyksessä mennään, niin sm-kisojen jälkeen Dani on käynyt kolmesti hoidattamassa jumejaan, joita löytyi sen verran, että useat hoitokerrat lyhyen ajan sisällä olivat perusteltuja. Kolmannen hoitokerran jälkeen homma näytti kuitenkin jo ihan lupaavalta, eikä uutta aikaa ole nyt varattuna. Sellaista täytyy kuitenkin katsella tässä piakkoin, ettei mitään yllätyksiä pääse kehittymään.

Tuossa kolmisen viikkoa sitten Dippi alkoi yhtäkkiä okentaa ja ripuloida yöllä. Ripulointia jatkui kotihoidosta huolimatta reilut neljä päivää, ja olin jo melkein viemässä sitä tarkempiin tutkimuksiin, kunnes vatsa alkoi taas toimia normaalisti. Jee.

Tästä parin viikon päästä, eräänä tavallisena arkipäivänä aamulenkin jälkeen kirjoittelin kouluhommia sohvalla, kun näin Nellin kävelevän kolmella jalalla. Mitään vinkaisua ei kuulunut ja pari tuntia aiemmin lenkillä se oli vielä juossut ihan normaalisti vapaana. Tutkin tassua, koitin etsiä anturoiden välistä tikkua tms. ja vääntelin ja kääntelin jalkaa saadakseni kipupaikan paikannettua. Nelli ei kuitenkaan reagoinut mihinkään, eikä mitään tikkua tai haavaakaan löytynyt. Kotona ei ollut edes mitään kipulääkettä, joten käytiin sitten Dipin treeneihin mennessä pyörähtämässä eläinlääkärin luona. Ell ei myöskään löytänyt jalasta mitään poikkeavaa. Niinpä pistettiin kipulääkettä injektiona niskaan, otettiin kipulääkeresepti mukaan ja saatiin ohjeeksi seurailla tilannetta.

Kipulääke selvästi vaikutti, ja Nelli alkoi jo seuraavana päivänä käyttää kaikkia neljää jalkaansa. Josko olisi joku lihasjumijuttu. Aika hierojalle on varattu reilun viikon päähän.

Oli muuten aikamoinen operaatio löytää koiralle kipulääkettä (Metacam). Kävin neljässä apteekissa asian takia! :o Ensin parissa pienemmässä, sitten Helsingin keskustan yliopiston apteekissa, jossa myäs sanottiin, ettei heillä ole sitä varastossa. Katsoivat kuitenkin koneelta, että Töölössä olisi yksi paketti (reseptillä oli kaksi). Pyysin sitten varaamaan sen mulle, että pääsin aloittamaan lääkekuurin. Aikamoista. En olisi uskonut, että yhden kipulääkkeen hankkiminen voi olla noin hankalaa.

Eikä täsä vielä kaikki. Kaksi päivää tuon Nelli-casen jälkeen Dani pinkaisi metsässä pupun perään (argh) ja palasi reissultaan silmää siristellen. Kun tilanne oli sama vielä parin tunnin päästä silmän huuhtelusta huolimatta, eikä siellä näkynyt mitään roskaa tm. asiaa selittävää, varasin ajan lääkäriin vielä samalle illalle. Siellä siristelyn syyksi paljastui kaksi sarveiskalvohaavaa. Great. Hoitona ab-tipat ja kipulääke (joka tällä kertaa saatiin mukaan).

Potilas.

Nyt kolme päivää tuon silmäepisodin jälkeen tilanne näyttää jo paljon paremalta. Dani ei enää siristele silmäänsä, enkä ole sillä nyt pitänyt kauluriakaan, kun ei koita hangata sitä. Tippoja laitetaan kuitenkin vielä tämä viikko. Ja toivotaan, että tämä nyt todellakin menisi näillä, eikä tarvitsisi lisätoimenpiteitä.

Sitten päästään näihin oman kropan vaivoihin. Viime kirjoituksen jälkeen pääsin magneettiputkeen pötköttämään. Tulokset eivät olleet kovin lohdullisia: ainakin kolmessa jänteessä on tendinopatiaa, luussa on "läiskiä", nivelsiteissä oli lääkärin mukaan "ehkä jotain häikkää", kantapäässä oli luupiikki ja tulehtunut bursa, ja jalkaholvi oli madaltunut kolmen vuoden takaiseen kuvaan nähden. Että sellainen mukava pikkulöydös. Mitään leikattavaa jalasta ei kuitenkaan löytynyt, eli ohjeeksi tuli jatkaa kuntoutusjuttuja ja lepoa (juoksu, tai edes agilitykisat eivät ole lepoa) sekä pitää mulle teetettyjä pohjallisia aina kengissä.

Jalka on nyt sm-kisoista lähtien ollut melko hunona, eikä muutosta juuri ole tapahtunut. Sellaista pientä vaihtelua siinä kyllä on eli joinain päivinä se on huonompi, joinain parempi, mutta kun katsoo pitkällä aikavälillä, niin tilanne on sama. Kun yhtenä päivänä ehtii iloita muutamasta kivuttomasta askeleesta, saa seuraavana yönä taas herätä kipuun jne.

Syksyn kisojen osalta homma ei nyt siis näytä kovin hyvältä. Vaikka kuinka koitan olla positiivinen ja keskittyä hyviin asioihin (koska asenne kuulemma ratkaisee), niin kyllähän tämä tilanne nyt silti surettaa, ahdistaa ja masentaa. Katkeruus ei auta yhtään (päin vastoin), mutta en silti voi sellaisillekaan ajatuksille juuri mitään. Helpottaisi, jos edes tietäisi suunnilleen, kauan tätä kestää, mutta kun sitä ei tiedä kukaan. Epävarmuus on pelottavaa.

Olisi ehkä voinut tarinoida vielä jotain treenikuulumisista (sellaisia kaikesta huolimatta on!), mutta taidan jättää seuraavaan kertaan. Terveyden suhteen täällä ei nyt siis ole mennyt ihan putkeen, mutta pidetään peukkuja, että tämä olisi koirien osalta nyt hetkeksi tässä. Oma jalka sen sijaan ei vaikuta siltä, että olisi heti huomenna tai ensi viikolla kunnossa.

Kesän iloja!

Elossa..

...mutta erittäin vahvasti tauolla. Ei oo ollut paljon kirjoitettavaa, kun lauman kaksijalkainen on ollut yksikalkainen, ja nelijalkaiset ovat olleet hoidossa. Nyt on kuitenkin kaikki kaksitoista tassua taas kotona. :) Mutta ei me me normaaliin arkeen vielä kyetä, kun jalka haluaa vielä olla tauolla. Tämmöistä tää meidän elämä nyt on:

Koirat siis juoksee ja ui, minä päivitän blogia. :) (Pahoittelut kuvanlaadusta ja kuvien asettelusta, kännykällä päivitys on mitä on..) Katsellaan, koska tässä päästään takaisin normaalien lenkkien pariin. 

Onhan tää vähän kurjaa ja tylsää, mutta kyllä me vielä ehditään lenkkeilemään ja treenaamaan. Kaveri- ja tuttavapiiristä kuuluu taas sen verran kurjia juttuja, että sen rinnalla jalkavaivat on kovin pieni asia. Osaanpahan taas nauttia jokaisesta askeleesta, jonka saan ottaa. Niin metsäpolulla koirien kanssa kuin muutenkin. <3 Ihanaa elokuuta kaikille tänne eksyneille! :)

Todellakin hajottaa

Neljättä päivää mennään liikuntakiellossa ja jalka paketissa. En tiedä, miten jaksan loput 11 päivää tän tuen kanssa. Fiilikset on kovin ristiriitaiset; hirveesti tekis mieli liikkua, kun pää hajoaa muuten. Toisaalta ei tekis mieli liikkua yhtään, kun se hidastaa toipumista. Tähän asti oon onnistunut pysymään tossa vikassa vaihtoehdossa. Sillä on kyllä sivuvaikutuksia (hyviä ja huonoja): oon tehny vaikka mitä rästihommia, siivoillut, soitellut kavereille, nukkunut paljon, tuhlannut hirveitä summia nettikauppoihin, miettinyt paljon juttuja ja välillä vähän ahdistunutkin. Meinaa pakostikin välillä synkät ajatukset vallata mielen, mut niille ei saa nyt antaa valtaa. Kun ei ne mitään auta kuitenkaan.

Mulla on ihan kamalan huono omatunto koirien puolesta, kun joutuvat olemaan niin vähillä aktiviteeteilla! :( Toki ollaan temppuiltu jotain pientä, mutta mitään fyysistä aktivointia eivät ole nyt saaneet. :/ En tiedä, kummat tästä tilanteesta kärsii enemmän; koirat vai minä omatuntoni kanssa. Mut onneksi on ystävät, kaverit, tutut ja perhe! <3 Ilman niitä ei kyllä tulis mitään tästä jutusta! Todennäköisesti koirat pääsee tällä viikolla ainakin parille metsälenkille avuliaiden ihmisten ansiosta. Helpottaa vähän tätä tuskaa. :)

Ois kai siistii antaa periksi nyt

NO OLIS. Mut ei, en anna. En vielä.

On ollu toi nilkka vähän kipeä. Ensin siirryin juoksemaan pehmeälle, auttoi hetkeksi. Sit pidin vähän taukoa ja sekin auttoi. Ja sit juostiin taas, kun kipu kerran oli jo helpottanut. Viikko sitten kävin kuitenkin kuvassa ja sen jälkeen oon juossut vaan tosi vähän. Sen ansiosta nilkka on ollutkin ihan hyvä. Tänään sitten astelin hyvillä mielin lääkärin vastaanotolle kuuntelemaan, mitä kuvista näkyi. Ajattelin, että ehkä siellä jotain pientä tendiniittiä voisi olla. Olihan se sitten melkoinen järkytys, kun tohtorisetä kertoi, että useampikin luu nilkassa murtuu kohta, jos jatkan juoksemista. Sain jalkaan
walkerin (kuva alempana, jos joku ei tiedä, mikä se on) ja lisäksi kyynärsauvat ja saikkua heinäkuun loppuun. Että ei ollu pientä tendiniittiä ei. Ottaapa päähän, mut minkäs teet.

Mutta onhan näistä ennenkin selvitty. Neljä viikkoa menee nopeasti. Lääkäri sanoi, että voin myös leikkiä tän asian kanssa ja tehdä tästä samanlaista pelleilyä, mitä se oli alkuun lonkan kanssa. Kyllä tän vaivan paranemisen saa ainakin sinne joulukuulle venytettyä, jos haluaa. No enpä taida haluta. Tuleepa pidettyä se agilitytaukokin nyt samaan saumaan, olikin jo suunnitteilla. Ja josko sitä nyt viimeistään pystyis myös kunnolla relata, kun jotain pientä ylikunnon mahdollisuuttakin se lääkäri väläytteli, kun juttelin sille oireistani.

Että tää universumi saa ihan rauhassa yrittää estää mua juoksemasta. Ei tuu onnistumaan, mulla on kyllä aikaa odottaa. Lääkärikin totesi, et nää hommat vaan kasvattaa luonnetta. Ja kyllä mä myönnänkin, et vaikka vamma toisensa perään on ihan sieltä ja syvältä, niin nyt mä jo tiedän selviäväni. Noin niinku henkisesti. Sit täytyy vielä miettiä käytännön jutut, eli kaupassakäynnit, koirien lenkitykset sun muut.

Tarinan opetus: vammasta toipumisen jälkeen palaa vieläkin rauhallisemmin uudestaan treenin pariin. Nyt tuli sit kai kuitenkin innostuttua vähän liikaa.. Alla vielä kuva, jonka bongasin facebookissa alkuviiikolla. Mietin heti, että onpa aika osuva.

se walker-kenkä (ja pari pulloo ;D)

Kirjotetaan nyt loppuun jotain blogin aiheeseen liittyvääkin. Maanantaina käväistiin nimittäin Turussa Jänesniemen Elinan treeneissä. Oli ihan huippua ja mahtavaa!! Sain tosi hyviä vinkkejä mm. Danin keinuun ja Dipin treeneihin. Danin käännöksistä hiottiin taas vaikka kuinka monta sadasosaa pois. Sehän siis kyllä kääntyy, kun sitä vaan ohjataan. Ja käännökset on meillä todella ratkaisevassa asemassa, kun perusvauhti ei oo edes lähellä sitä kirkkainta kärkeä.

Treeneistä jäi kyllä tosi hyvä mieli. Dani yllätti mut taas kerran taitavuudellaan! Kepit oli radalla aika hankalasti, ja kuvittelinkin, että koituvat meidän ongelmaksi. Mutta ei, niin se Dani taas vaan haki takaaleikkauksella avokulmaan ja pujotteli seinää päin olevat kepit loppuun, vaikka itse en edennyt edes keppien puoliväliin. Ja monta kertaa. :) Huipputyyppi! (Avokulma ei kylläkään ollut mikään kovin jyrkkä, niitä me ei oikeesti osata.)


Keskikesän kuulumiset

Ihan ekaksi täytyy hehkuttaa, että mä oon lomalla! Kokonaiset kolme viikkoa! Kuinka mukavaa. :)

Sitten koirakuulumisiin. Perjantaina kisattiin Danin kanssa perinteisissä juhannuskisoissa Tuorlassa. Tuomareina toimivat Seppo Savikko (agi) ja Bob Griffin (hr). Medit aloittivat agiradalla. Ihan perus kolmosluokan rata. Kepeille mentiin samalla tavoin kuin medien karsintaradalla sm:ssä, mutta peilikuvana. :) Dani teki hitaan keinun, tosin käskytinkin ehkä liian painokkaasti. Aalla seisotin itse turhan pitkään, mutta tulipa testattua sekin. Tuloksena nolla ja sijoitus 6./69.

Hyppis oli muuten kiva, lukuunottamatta kohtaa, jossa piti juosta putken suun ohi. Siihen hyllytti muuten aika moni koirakko. :D Mä niiin pelkäsin tota kohtaa, kun noi on meille tosi pahoja paikkoja. Ollaan nyt tätä ongelmaa puitu Niinun kanssa useammallakin kerralla ja näköjään se on tuottanut tulosta; me päästiin sen putken ohi!! Ei se nättiä ollut, ja tiedän, että Niinulta olis tullut kommenttia turhasta varmistelusta. Aikaa siis meni tuohon kohtaan jokunen sadasosa liikaa, mutta annetaan se nyt itselle anteeksi, kun noi on (välistävetojen lisäksi) niitä kaikkein pahimpia ongelmia meille. Muuten rata meni ihan sujuvasti, ja nollalla päästiin taas maaliin. Sijoitus taas 6./69 ja tupla taskuun. :) Muutenkin kisapäivä oli mukava; paljon tuttuja ja auringonpaistetta, mikäs sen mukavampaa! :)

Pakko kyllä mainita, että muuten toi perjantaipäivä ei mennyt ihan putkeen.. Ensin aamulla sekoilin kauppojen aukioloajoissa, enkä ehtinyt ruokaostoksille. Piti sitten käydä ostamassa välttämättömimmät kalliilta ABC:lta. Eikä tässä vielä kaikki. :D Illalla nimittäin ajelin erittäin väsyneenä, nälkäisenä ja nestehukkaisena kotiin kisoista kotiin. Piti käydä tankkaamassa Petikon ABC:lla. Ajelin siitä kotiin tyytyväisenä siitä, että kello oli kuitenkin vasta jotain vajaa yksitoista illalla. Joku 500 metriä ennen kotipihaa mun tajuntaan iski karmea muistikuva siitä, kun olin tankatessani jättänyt lompakon auton katolle.. Pikainen tsekkaus kassiin varmisti sen, mitä pelkäsin; siihen katollehan mä sen sitten jätin...! Ette arvaa, kuinka paljon siinä vaiheessa otti päähän! :D Pikainen pohdinta, ja totesin, että ehkä kuitenkin ajelen huoltsikalle takaisin etsimään lompakkoa, jos sen joku rehellinen olisi vaikka vienyt sisälle. Että siinä sitten ajeltiin se vajaa puoli tuntia taas takaisinpäin.. Ja kuinka ollakaan, siinähän se lompakko odotteli mua viimeisessä mutkassa ennen kehälle kääntymistä. Ja kaikki tallella! :D Eli loppu hyvin kaikki hyvin, vaikka melkein tuntihan tuohon meni aikaa. Sellasta, pitipä nyt vaan päästä jakamaan tämä. :D

Ei tässä nyt muutenkaan ihan putkeen mene, sillä mun loma alkoi tällaisilla varustuksilla:

Mulla on kyllä aika paha aavistus, mikä tota jalkaterää tällä kertaa vaivaa, mutta jos nyt jätetään arvailut sikseen, kun ihan faktaakin saadaan ensi perjantaina. Kuva on otettu, ja perjantaina sitten aika lääkärille. Ihanhan tässä jo ehti päästä juoksemisen makuun. ttu.

Loppuun vielä Tuomisen Satun ottama kuva juhannuskisoista, kyllä se kääntyy! Ainakin silloin, kun sille siitä ajoissa kerrotaan. ;)

Kivaa kesää, lomaa tai loman odotusta kaikille! :) Nauttikaa!

Voihan maltti ja ajatuksia treenaamisesta

(Koirajuttuja kaipaaville: niistä on pari juttua tekstin lopussa. Muuten tässä tekstissä keskitytään muihin asioihin. :>)

Lähinnä siis se maltin puute. Mistä sitä saa ostaa? :) Mä tarviin oikeesti jonkun valmentajan, joka sanoo mulle, mitä saan tehdä ja mitä en. On ihan liian ympäripyöreetä sanoa, että nyt otat rauhassa ja aloitat maltilla. Se nyt voi tarkoittaa eri ihmisille niin eri asioita.

Onnistuin kipeyttämään penikat. Sitä vaivaa mulla ei oo koskaan ennen hei vielä ollutkaan! Nyt ei oikein pääse hiekalle juoksemaan, ainoa mahdollisuus on asfaltti. Ei paras mahdollinen näin alkuun, mutta minkäs teet, kun hiekkatiet on vielä sulamatta. (No ei se 17 km metsälenkkikään varmaan hirveästi auttanut asiaa.) No josko tää nyt menis ohi yhtä pian kuin alkoikin.

Mutta tuohan nyt ei ollut oikeastaan mun alkuperäinen asia. Kaiken tän ansiosta päädyin taas kerran lueskelemaan juttuja treenaamisesta, rasitusvammoista, levosta ja muusta näihin liittyvistä jutuista. Täytyypä nyt pistää tännekin muistiin muutama ajatus ja lainaus lukemistani artikkeleista. Josko joku oppisi ihan lukemalla näitä juttuja, eikä kaikkea tarvitsisi kokeilla kantapään kautta! ;)

Mä oon pikkuhiljaa alkanut ymmärtää, että läheskään aina enemmän ei oo parempi kuin vähemmän. Kovempaa ei aina oo parempi kuin rauhallisemmin. Että levolla ja ravinnolla on tässä jutussa ihan yhtä suuri merkitys kuin treenaamisella. Yksinkertaisia juttuja, mutta unohtuvat helposti käytännössä.

"Kun liikuntaa ajattelee haasteena, voi ajatella, milloin on järkevää asettaa itselleen lisää haasteita. Kaikki tietävät, että liikuntaa ei kannata harrastaa sairaana. Sairaana ajatuskin treenaamisesta tuntuu vastenmieliseltä. Mutta kuinka moni ajattelee samoin väsymyksestä? Tässä yhteydessä ihmiset usein ajattelevat laiskuutta ja piiskaavat itsensä liikkeelle. Väsymys on kuitenkin aivan looginen ja luonnollinen viesti elimistöltä, joka kertoo tarpeesta levätä. Haluatko olla parhaimmillasi urheillessasi? Väsyneenä et ole. Ja ei, liikunta ei piristä. Väsymys katoaa, kun kehon pakottaa suoritukseen, mutta vain siksi, että elimistö on luotu selviytymään haasteista. Liikunta nostaa tässä tapauksessa kortisolitasoja ja verenpainetta ja muita muuttujia, jotta treenistä selvittäisiin edes jotenkin kunnialla. Optimaalista liikuntaa väsyneenä urheileminen ei suinkaan ole."
Kari Suomalainen
 
Ton levon kanssa mulla on kyllä suuria ongelmia. Nukun liian vähän, enkä anna kropalle tarpeeksi aikaa palautua treenikertojen välissä. Typerää! Myönnän monesti väsyneenä ajattelevani, että hikoileminen piristää. Ja niinhän se tekeekin - hetkeksi. Tekee siis pirteämmän olon, mutta ei se kroppa tuosta kyllä yhtään sen levänneemmäksi tule, päinvastoin. Ja tiedän, etten ole ainoa, joka näin tekee. Koitetaan tsempata tässä asiassa!

Ravintojuttuihin oon sentään nyt panostanut ja lisännyt syömisten määrää PALJON. :) Vielä kuitenkin on paljon petrattavaa näissäkin jutuissa. Enkä tosiaan tarkoita mitään yliterveellisiä hifistelyjä, vaan yksinkertaisesti sitä, että kaikkia ravintoaineita tulisi nautittua riittävästi joka ikinen päivä. Ja samalla sais sitä massaa tähänkin kroppaan.

"Aikuisen ihmisen perusfysiologia ei poikkea olennaisesti lapsen tai eläimen fysiologiasta. Aikuinen osaa kuitenkin painaa elimistön viestit taka-alalle ja jatkaa touhujaan. Prioriteetit ovat muuttuneet, mutta elimistön vaatimukset eivät. Fysiologia toimii kunnianhimoisimmankin liikkujan elimistössä pettämätömän loogisesti, eikä luontoäitiä kiinnosta pätkääkään ensi kevään Tukholman maraton tai halu parantaa kellotettua jumppa-aikaa Crossfit-treeneissä. Seurauksena on väistämättä se, että elimistö järjestää äänekkäämmän vastalauseen, jos sitä kohdellaan kaltoin. Elimistön viestejä kutsutaan usein vaivoiksi. Ikäänkuin elimistö tarpeineen tulisi tielle henkilön yrittäessä tavoitella terveyttä.----- Pidä kehon viestejä viesteinä, älä vaivoina. Palohälyttimenkin piippaus on harmillista mutta sen tarkoitus on estää vielä suuremmat harmit."
Kari Suomalainen

No voisko tätä nyt enää paremmin sanoa! Mulle on niin tuttua (no ainakin oli silloin "entisessä elämässä") se, että kun oon päättänyt juosta esim. puolitoista tuntia, niin mähän juoksen puolitoista tuntia, vaikka kroppa sanois mitä. Toki lopetin, jos jalalle ei enää voinut varata painoa, mutta muuten lenkki tehtiin ja mietittiin vaivoja sitten jälkikäteen. Oikeesti näyttää näin kirjotettuna todella typerältä, mutta ei siinä juoksun huumassa vaan jaksa(nut) kuunnella joka ikistä kolotusta. Ja osahan niistä menikin ohi ilman mitään varomisia. Edelleen mä tiedän, etten todellakaan ole ainoa, joka näin tekee. Olen lukenut monet tarinat mm. marotonille treenaavista ihmisistä, jotka treenaavat ohjelman mukaan välittämättä kehon viesteistä. Ja eihän siinä hyvin käy.

Niin tylsää kuin se onkin, niin odotellaan nyt taas kerran parempia aikoja juoksulenkeille ja tehdään juttuja, mitkä eivät rasita penikoita. Agilityä jalat siis kestävät kyllä, joten ihan kamala tääkään tilanne ei ole. ;)

Sitten vielä juttua siitä paljon puhutusta itsekurista, jota liikunta (kuulemma) vaatii: "Minulle riittäisi ihan mainiosti, että yleisemmin tunnettaisiin kehon, kunnon ja elintapojen muokkaamisen olevan taitolaji, jossa yritetään kehittyä, tehdään virheitä, opitaan niistä ja jatketaan oppimista – tahdolla on siinä vain rajallinen merkitys ja tahtoa tarvitaan sitä enemmän mitä vähemmän taitoa on. Tahtoa tarvitaan toki siihen, että haluaa jotain muutosta, tahtoo päästä tavoitteeseensa ja tahtoo tehdä asialle jotain, loppu jääkin taidolle. Tarvitaan taitoa tehdä asiat kehitysaskel kerrallaan, sopivan kokoisilla muutoksilla kehoa kuunnellen, hiljalleen rakentaen kokonaisuutta joka alkaa kuukausi kuukauden jälkeen lähestymään tavoitetta. Ja tarvitaan tietysti tietoa miten tämä tehdään. --- Ongelma on siinä, jos ei ole valmiutta tunnistaa, tunnustaa ja muuttaa ongelmia niiden ilmestyessä ja luullaan niiden ratkeavan vain tsemppaamisella ja silkalla tahdonvoimalla. Tässä on nykypäivän tsemppi/itsekuri/sankarikulttuurin ongelma kun tsempillä peitotaan ne paikat, joissa oli ratkaisevan tärkeää korjata tekemistä tai tavoitteita. En tiedä mistä on pesiytynyt ajatus, että hyvässä kunnossa oleminen olisi kiinni tsemppaamisesta ja kovasta yrityksestä – mutta se ajatus saisi hiljalleen häipyä. Hyvässä kunnossa oleminen on kiinni oikeiden asioiden tekemisestä ja jos ne eivät tule kohtuuhelpolla niin sitten yritti tehdä omaan tilanteeseen nähden vääriä asioita ja pitää opetella mitä ne oikeat ovat. Laihtuminen, hoikkuus, lihaksikkuus – mitä nyt sitten haetaankaan, niin ne ovat taitolajeja. Ilman taitoa ei kunnossa tai kehossa voi saavuttaa mitään pysyvää –enintään lyhyen huippuhetken ennen tulevia ongelmia. --- Kroppaa ei voi pakottaa toimimaan, se pitää saada toimimaan – ei tahdolla vaan taidolla "
Patrik Borg

Ei mulla oikeastaan ole tähän mitään lisättävää, näinhän se menee. Itsekuria vaaditaan ehkä jonkin yksittäisen lenkin tai treenin kohdalla, mutta pelkällä itsekurilla tai tsempillä ei pitkälle pötkitä. Ja mä henkilökohtaisesti ainakin tarvisin itsekuria siihen, että jätän sen treenin välillä tekemättä, enkä useinkaan itse treenaamiseen. Sitä taitoa vastaavasti tarvitsisin reilusti lisää!

Vielä loppuun ajatus, jota olen itsekin monesti miettinyt:
"Jos keho ei toimi tai liikunta aiheuttaa kipua, ajateellaan usein, että kyse on voiman puutteesta tai venyttelyn puutteesta. Ratkaisuna halutaan siis lisätä voimaa ja liikkuvuutta. Harvoin jos koskaan ajatellaan, että on kyse huonosti ajoitetusta tai liiallisesta liikunnasta."
Patrik Borg
Oon itsekin pistänyt merkille, että monesti ehdotellaan ongelmien ratkaisuksi lisää salia/venyttelyä tms.. Toki nää joskus voikin olla ratkaisu ongelmiin, mutta se riippuu niin ihmisestä ja ongelmasta. Jos ihminen ei koskaan venyttele tai treenaa lihaskuntoa, niin silloin varmaan näistä voi olla hyötyäkin. Mutta jos ihminen käy jo kuusi kertaa viikossa salilla, niin tuskin se seitsemäs kerta ratkaisee ongelmaa.

Tällaisia ajatuksia loppuviikkoon!

-----

Sitten koirajuttuja! Eilen piti olla alueellisen valmennuksen vika treenikerta. Iloksemme kuitenkin kuultiin, että treeneille olis mahdollista saada jatkoa, jos vaan halutaan. Jes! Vaikka kaikki järkkäily- ja aikatauluasiat on ollu tässä hommassa melkoisen sekavia, niin itse treeneistä oon kyllä tykännyt. Villellä on aika samanlainen treeni-ideologia kuin mullakin, joten treenit on kyllä olleet meille Danin kanssa tosi hyviä! Päästään keskittymään vauhtiin, eikä siihen ainaiseen tekniseen hinkkaamiseen. Toki sitäkin tehdään, mutta sopivissa annoksissa.

Eilenkin oli tosi kivat treenit. Siitäkin huolimatta, että unohdin varasukat kotiin, ja ne ensimmäiset kastui jo lämppälenkillä. ;) Treenattiin sitten ilman sukkia! Juostiin kovaa ja lisäksi treenattiin myös takaaleikkauksia, mitä käytän tosi harvoin Danin kanssa. Se nyt vaan liikkuu paremmin, kun olen edellä. Mut hyvä sitä takaa ohjaamistakin on treenata, ja saattaahan sekin lisätä koiran itseluottamusta, kun se saa mennä edellä.

Huomenna Tytille hierottavaksi. Tulee kyllä tarpeeseen, vaikka edellisestä kerrasta ei niin kauaa olekaan aikaa. Ollaan kuitenkin Danin kanssa oltu sen verran aktiivisia viime aikoina. Dippikin pääsee huomenna ekaa kertaa käsittelyyn. :) Tarkoituksena on toki vaan totuttaa sitä hierottavana olemiseen, ei niinkään tehdä itse hierontaa. Kuitenkin Tytti halusi ottaa sillekin tunnin ajan, että jos jotain löytyy, niin saadaan ongelma hoidettua saman tien. Nelliä ei hierota tällä kerralla. Se on pysyny tosi hyvässä kunnossa kolmen kuukauden hierontaväleillä, joten pitäydytään siinä. Hyvin sujuu tälläkin hetkellä kirmailut metsässä, eikä se kovin jumiselta näytä (siitä kyllä näkee sitten, kun se on kipeä). ;)

Näillä mietteillä kohti uutta viikkoa! Ja taas ollaan askeleen lähempänä kesää ja sulaneita latuja! ;)

Whether you think you can do a thing or not do a thing, you're right.

Vuosi on jo hyvässä vauhdissa, niin jos nyt niitä tavoitteitakin laittaisi vähän ylös. Minkäänlaisia tulostavoitteita en aio tälle vuodelle asettaa. Ne eivät vaan tunnu nyt tärkeiltä. Tässä nyt kuitenkin jotain:

Nelli:
Nellin tärkein tavoite on pysyä oireettomana. Lihaskunnosta pidetään huolta lenkkeillen ja jumppatreeneillä, kuten tähänkin asti. Tytillä käydään hierottavana säännöllisesti. Mieli pidetään virkeänä temppuilemalla ja rimattomalla agilityllä.

Dani:
Danin kanssa tavoitteena on pitää kivaa treeneissä! Itseluottamusta, vauhtia ja röyhkeyttä, niitä haetaan. Voittajan liikkeitä treenataan ilman kiirettä. Agissa koitetaan päästä kisaamaan viime vuotta enemmän, jos vaan terveys sen sallii.

Dippi:
Dipin tärkein tavoite on tietysti kasvaa pennusta hyväkäytöksiseksi nuoreksi koiraksi. Agissa treenataan perusteita kuntoon ja josko tuolle saisi jotain tokojuttujakin opetettua. Ehkä. ;) Pidetään suhde hyvänä ja treenit kivoina! Viralliset terveystutkimukset ovat ohjelmassa sitten, kun ikää on tarpeeksi.

Suvi:
Tästä nyt sais vaikka romaanin aikaiseksi, mut koitetaan lyhyesti. ;) Itsellä tavoitteena olla reilu ja oikeudenmukainen ohjaaja koirille. Kasvattaa kärsivällisyyttä. Lisäksi tavoitteena on tunnistaa oman jaksamisensa rajat (ja kunnioittaa niitä..), stressata vähemmän. Harrastaa sen mukaan, miten oma kroppa sen sallii, ei hampaat irvessä kipua vasten. Olla iloinen pienistä asioista ja onnistumisista, eikä haikailla mahdottomia. Tässä nyt sellaset, jotka viitsii tänne julkisesti kirjoittaa. ;)

Siinäpä ne nyt oli, katsotaan vuoden päästä, miten ollaan onnistuttu! Jotenkin mä en nyt vaan edes jaksa miettiä mitään tulostavoitteita. Tällä hetkellä keksin monta niin paljon tärkeämpää asiaa kuin tulokset. Meinataan kyllä treenata ahkerasti, mutta tavoitteena on vaan ylittää itsensä treeneissä ja kisoissa. Tää ei tarkoita sitä, ettei mulla olis tavoitteita pidemmällä tähtäimellä. On niitä, mutta tänä vuonna keskitytään fiilikseen ja stressitömän (no ainakin mahdollisimman stressittömän..) elämän tavoitteluun. En mä sitä sano, ettei tulokset olis kivoja, mut nyt vaan tuntuu, ettei joku korkea nollaprosentti tai VOI1 tee meistä (no siis musta) oikeasti juuri sen onnellisempaa, eikä noiden tulosten puuttuminen onnettomampaa. Tärkeää on vaan saada tehdä ja treenata terveenä. Nauttia pitkistä metsälenkeistä ilman kipuja. Nuo ovat ne jutut, mitkä meidät tekevät onnellisiksi.

Jatkaa on hyvä kun on kädet täynnä voimaa kuljettaa tätä laivaa. Myrsky tuo vaan rikkautta tullessaan.

Joulu tuli ja meni, nopeasti. Mutta olipahan mukavaa! Aika meni sukulaisia tavaten, leväten, syöden ja lenkkeillen. Koirat käyttäytyivät melko hyvin, eikä edes siskon kissan kanssa tullut suurempia rähinöitä. :) Dippi oli kyllä kovin vieraskorea ensimäiset kaksi päivää. Oli normaalia rauhallisempi ja teki kaikki tarpeensa ulos! Siis kokonaisten kahden päivän ajan! :O Eipä oo ennen moista tapahtunut. Kolmantena päivänä alkoi sitten jo tuttu riekkuminen, ja silloin tuli kahdet pissatkin sisälle. Kun ei sitä siinä vauhdissa niin huomaa. ;) Kaikki koirat käyttäytyivät hienosti myös sukulaislapsien kanssa. Dippiä tosin ensin vähän ihmetytti ne pikkuihmiset. Mutta kyllä sekin sitten nopeasti sulatti huutavat ja juoksevat lapset. Muutenkin kaikki meni niin hyvin, ja toki oli ihanaa olla äidin passattavana. :p Ihana joulu oli kyllä! <3 Ei haitannut edes aaton huono ajokeli. Matka kyllä sujui, mutta tavallista hitaammin.

Ja sitten "pari" sanaa vuodesta 2012. Onpahan ollut vuosi. Ei kyllä jää mitenkään hyvällä tavalla mieleen, vaikka mieleen jääkin. En sanois, että on ollut elämäni raskain vuosi, mut kyllä tää top3:een menee. Vaikka onhan tässä kivojakin juttuja tapahtunut, onneksi. Kuluneen vuoden aikana on tullut aika paljon pohdiskeltua juttuja. Että mikä on oikeasti tärkeää ja mikä vähemmän tärkeää. Asenne ja suhtautuminen moniin juttuihin on muuttunut kovastikin tässä vuoden aikana. Ja josko oisin saanut edes vähän lisää kärsivällisyyttä, sitä kun ei liioiksi ole ollut. :P

Seuraavaksi meidän vuosi lyhyesti. Kisoja, treenejä, muuta elämää ja valitettavasti myös vammoja, koska ne nyt vaan ovat olleet niin keskeisessä asemassa kuluneena vuonna. :/ En tiedä, mitä kaikkea tänne on fiksua kirjoittaa, mut enpä nyt kauheesti jaksa stressata siitä. Alkuvuosi ja kevät menivät kisatessa ja treenatessa agia. Danin kanssa alettiin jo löytää yhteistä säveltä radoilla ja saatiin jonkun verran ehjiä suorituksia. Nellin kanssa kisattiin alkuvuodesta vähemmän, lähempänä sm:iä sitten muutamat startit tehtiin senkin kanssa. Ja mä taistelin kipuilevan nilkan kanssa.

Toukokuussa käytiin Danin kanssa tokokokeessa hakemassa elämämme ensimmäinen kakkostulos. Dani jumitti kaukot, ja tuli siellä jotain muutakin pientä. Mun nilkka alkoi olla kunnossa. Juoksin HCR:n ilman kipuja. <3

Kesäkuussa sitten lähdettiin Nooran kanssa kesälomareissulle Jyväskylään, agin sm-kisoihin. Tää reissu on yksi niistä tän vuoden hyvistä muistoista. Siitä huolimatta, että oma lonkka oli kipeytynyt pari viikkoa sitten ja oli sm:ien aikaan oikeasti tosi kipeä. En vaan silloin tiennyt, mistä tuo johtui, joten Buranalla mentiin. Omat henkilökohtaiset tavoitteet kyllä täyttyivät noissa skaboissa. Mullahan siis oli tavoitteena vaan saada pidettyä oma pää kasassa. Kun sen kanssa on ollut vähän ongelmia aina, kun on isommat kisat/tuloksella on normaalia enemmän merkitystä. ;-) Mut nyt kyettiin tekemään puhdas rata ilman ihan kamalan suuria varmisteluja! Rata itsessäänhän oli aika helppo, mut kyllä silläkin mokata pystyi. Ihanneaika oli tiukka, eikä me siihen ihan keretty. Mut eipä kerennyt kovin moni muukaan. Päästiin juuri ja juuri finaaliin, mut moni yleensä meitä nopeampi koira jäi finaalin ulkopuolelle. Finaalissa sitten pieni herpaantuminen toi hylkäyksen putki/aa -erottelussa, mut kokemus oli hieno! :) (Tulipas tästä nyt pitkä sepustus. ;))

Kesäkuussa kisattiin vielä juhannuskisat Tuorlassa molempien koirien kanssa. Nelli kisasi tuolloin tiettävästi elämänsä viimeiset radat. Tuloksena tuplanolla. Sen jälkeen kisailtiin harvakseltaan Danin kanssa. Oman koiven mukaan mentiin. Treenattiin kyllä. Heinäkuussa Nelli lähti elämänsä viimeisiin (?) agitreeneihin pirteänä, palasi treeneistää kipeänä ja liikkuen huonosti. Kahteen kuukauteen noiden treenien jälkeen se ei hypänyt sänkyyn eikä autoon. Eläinlääkärissä kipujen syyksi paljastui nivelrikko ja spondyloosi.

Elokuussa käytiin Danin kanssa uudestaan yrittämässä sitä AVOa. Tuloksena 1-tulos, jonka myötä Danille TK2-titteli. Ja siinä elokuussa oli se pyörä-äksidenttikin, kun otettiin auton kanssa yhteen suojatiellä.. Elokuussa myös syntyi maailmaan (=Inkooseen) muutama kultainen pentunen. <3 Ja siitähän se jännittäminen alkoi toden teolla. :) Eräs näistä kultakimpaleista on se juttu, miksi tää vuosi ei todellakaan ole ollut pelkkää murhetta. <3 (Alla olevan kuvan ottanut Hanna J.)

Syksy onkin mennyt omia vaivoja parannellessa. Miettiessä, kannattaako levätä vai liikkua. Ja miten paljon. Agilityäkin ollaan treenattu kipujen ehdoilla. En oikeesti oo nyt yhtään tehnyt kipua vastaan hampaat irvessä (niin kuin ennen..). Mut silti paraneminen on vaan niin kovin hidasta. En kuitenkaan pysty vaan maata sohvalla. En koirien enkä itseni vuoksi. Oon ravannut ties kuinka monella lääkärillä ja fyssarilla, tehnyt niiden määräämiä harjoitteita ja koittanut opetella lepäämään. Välillä säälin mun työkavereita ja läheisiä, kun oon niin kiukkunen ja väsynyt tähän kaikkeen, ja se taitaa näkyä uloskin päin. Mut siihenkin auttaa kovasti positiivinen ajattelu, jota oon tässä yrittänyt kovasti treenata. :) Mielialat kyllä kovasti vaihtelee kipujen mukaan, sille en vaan voi mitään.

Syksyn piristys oli tosiaan tuo lauman kasvaminen, kun Dippi muutti meidän luokse. Onkin kyllä ollut melkoinen piristys arkeen tuo pentu! :) Ei sillä, onhan pentuajassa myös omat haasteensa ja hankaluutensa, mutta onpa vaan ollut kiva miettiä kaikkia pentujuttuja. Saa ajatukset kivasti pois kaikesta tyhmästä. Kaikki on Dipin kanssa mennyt ihan hyvin; se on ollut terve ja luonteeltaankin vaikuttaa aikas mainiolta tyypiltä!

Loppuvuosi on mennyt taukoillessa kisoista ja oikeastaan treeneistäkin. Lenkkeilty ollaan kyllä senkin edestä. Itse oon viettänyt aikaa salilla. Pieniä tokojuttuja ollaan tehty, mutta ei kovin paljoa niitäkään. En vaan nyt jaksa stressata tollasista jutuista.

Ensi vuodesta toivotaan parempaa. Jotain mukavaa onkin jo suunnitteilla, mutta siitä lisää myöhemmin. Katsellaan, milloin päästään kisaamaan agissa. Tai ylipäätään treenaamaan enempää kuin paria estettä. Ainakin päästään jo nyt nauttimaan pitkistä lenkeistä, ja se on kyllä ihan parasta terapiaa! :)

p.s. Ensi vuonna tavoitteena voisi olla vaikka opetella sanomaan ei. Nimim. vapaa viikonloppu vaihtui juuri lauantaipäivystykseen. Vastahan sitä sunnuntaina vietettiin täällä 13h. Huoh.

p.p.s. Oon töissä, joten nyt on tyytyminen näihin vanhoihin kuviin. :)

Kuvia ja kuulumisia!

Aloitetaas tää postaus harvinaisesti kuvilla!

Ensimmäiset kuvat otettu jokunen viikko sitten, kun oltiin lenkillä Hannan, Maj-siskon, Dean, Nanen, Eran ja Millin kanssa. Kaikki kuvat ottanut Hanna.

Sitten itsenäisyyspäivän kisoista Vuokkosilta, kuvat ottanut koirakuvaaja Olivier (koiravalokuvaus.fi):

(Ärsyttävää, kun tohon Dipin kuvaan jäi tollanen nappula. :D)

Loppuun vielä poikien söpöstelykuva erään pitkän lenkin jälkeen (taattua kännykkälaatua):

 

 

On taas niin pitkä väli tässä kirjoitteluiden välillä, että en mä muista, mitä tässä välissä on tapahtunut. :) Ainakin käytiin isojen (no siis aikuisten) koirien kanssa Tytti-fyssarilla, ja saatiin ihan loistavia uutisia! Molemmat oli tosi hyvässä kunnossa. :) Toki joitain pieniä tiukkuuksia oli molemmilla, mut ei mitään kovin pahaa. Sanoinkin jo ennen käsittelyä Tytille, et Nelli on kyllä nyt liikkunut niin hyvin (siis hyvin Nelliksi, eihän sitä normikoiraan voi verrata..), että ihmettelen, jos sieltä jotain kovin pahaa löytyy. Eikä sitten löytynyt, jes!

 

Danin kanssa kuukauden agitauko on takana, ja ollaan päästy pari kertaa tekemään jotain pientä. Ei tällä mun koivella edelleenkään mitään kovin pitkää treeniä tehdä, mutta jos nyt jotain pääsis tekemään kuitenkin. :)

 

Dippi jatkaa kasvuaan ja yleisten käytöstapojen opettelua. On se aika veikeä tapaus. ;-) Haukkuu lujaa, puree kovaa ja lenkillä kulkee isojen koirien mukana ihan muina miehinä. Oon sitä aina välillä kantanut sylissä pitkien lenkkien aikana. Tää saa aikaan kovaa vikinää ja ininää ("no päästä mut nyt alaaas, kun on mulla jalatkin!").  Jotain pieniä juttuja ollaan treenailtukin ja jonkun verran jopa edistytty. Tällä hetkellä kovimman treenin alla taitaa olla paikallaolo. Kun ei vaan malttais millään istuskella paikoillaan. :) Mitat Dipillä 18-viikoisena oli 4,5kg ja 31cm.

 

Nelli pääsi viime maanantaina Danin tokojen jälkeen juoksentelemaan "rataa", johon kuului putkia ja hyppyjä ilman rimoja. Vitsi, että se meni kovaa! Oli kyllä ihan täpinöissään, kun pääsi tekemään. :) Niin harmi, etten tosiaan uskalla sillä kovin paljon tehdä. :/

 

Mä oon tällä hetkellä flunssassa kotona. :/ En viitsinyt mennä töihin, jos tää vaikka paranis sit nopeammin. Huomenna olis tiedossa porukkalenkkiä Eran luona, niin parasta olis olla sellaisessa kunnossa, et sinne pääsee! :)

Ei ole tärkeää, mihin suuntaan menen. Tärkeämpää on, että vain etenen.

Mitään kummempia ei olla tehty, kun aika menee ihan vaan arjen opetteluun pennun kanssa. Mut kerrotaan nyt jotain kuulumisia kuitenkin. :)

Nelli on selvästi hyötynyt kipulääkkeestä ja Cartrophen-pistoksista. :) On paljon pirteämpi ja hyppääkin jo sänkyyn ja autoon. Ihanaa. :) Pelottaa kyllä ajatellakin, kuinka pitkään se on ollut kipeä :/ Eihän se tietenkään oo ontunut, kun molemmat lonkat on yhtä huonot. Aika paha mieli on tuosta. :,(

Danin kanssa ollaan sentään käyty treenailemassa. Niinu-treenit on menny vaihtelevasti.. Yhdellä kerralla iski taas masennus, kun Dani ahdistui keppien lopussa sijainneesta putken suusta niin, että tuli ensin pari kertaa liian aikaisin pois kepeiltä ja kolmannella toistolla KÄVELI kepit loppuun. Toiseen suuntaan ei ollu ongelmaa. Viime kerralla sitten saatiin heti treenien alussa Parson-uros niskaan.. Tässä oli kyllä omaakin vikaa. Parson oli jo lopettamassa vuoroaan, ja ohjaaja vielä jutteli Niinun kanssa. Menin kentälle jo leikittämään Dania, ja yhtäkkiä meillä oli se Parson niskassa. Mitään fyysisiä vammoja ei tullut, mut koko treenit mentiin kyllä vähän huonommalla fiiliksellä kuin normaalisti. Mutta on meillä hyviäkin treenejä ollut  ja ollaan saatu ehkä pikkasen sitä rytmiä takaisin, mitä meillä oli ennen tätä mun juoksutaukoa.

Tokossa me vaan hinkataan niitä voittajan liikkeitä. Saiskohan sen jo ensi kesäksi kuntoon?! Kaukoissa ollaan vihdoinkin edistytty edes vähän. Ei niistä täydellisiä tuu, enkä siihen edes pyri. S-I:n tekee väärällä tekniikalla, mut en jaksa miettiä sitä nyt. S-M -vaihtoa sen sijaan on ollu pakko miettiä, kun luonnostaan loikkaa kilometrin eteenpäin. Nyt on vihdoin alkanut tajuta ideaa. Välimatka ei edelleenkään ole kummoinen ja mukaan mahtuu huonojakin siirtymisiä, mut on noissa nyt kuitenkin jo väloa tunnelin päässä näkyvissä. :) Metalli sen sijaan on ihan yhtä ällö kuin ennenkin ja ruudunkin löytyminen on ihan tuurista kiinni. Että onhan siinä vielä tekemistä. :)

Dippi on tosiaan keskittynyt ihan yleisesti elämän, eikä minkään temppujen, opiskeluun. :) Reippaasti kulkee jo mukana monessa paikassa. Muutaman kerran on myös päässyt halliin/kentälle Danin treenien ohessa. Leikitty ollaan paljon. Ihmisiin tuo suhtautuu mun mielestä tosi fikusti. Ei sellaisella maailmoja syleilevällä asenteella niin kuin pystärit, mut ei tosiaankaan osoita myöskään mitään arkuuden merkkejä. Menee siis kyllä katsomaan, mut ei oo juoksemassa jokaisen syliin. Hyvä niin. :) Sisäsiisteyden kanssa sen sijaan on vaadittu aika pitkää pinnaa. :D Oon seisoskellut ulkona tovin jos toisenkin odottelemassa, että pentu malttaisi pissiä. Monesti pissi tulee silti pian, kun ollaan menty sisälle. Ulkona nyt on vaan muuta tekemistä. :)

Iltaisin Dippi ja Nelli painelevat kahdestaan rallia sisällä. Nellistäkin on kivaa, kun on taas joku, jonka kanssa leikkiä. Dani on nykyään niin tosikko. :) Daninkin kanssa pentu koittaa monesti leikkiä, mut Dani ei oikein lämpene ajatukselle. Se on jotenkin niin hassu, kun ei koskaan oo sanonut pennulle yhtään mitään. Vaikka pentu kuinka ärsyttäisi, roikkuisi hännässä/korvassa tms., niin pienintäkään ärähdystä ei Danista kuulu. Sitten, kun sille oikeesti riittää, se vaan pikkasen kurtistaa ylähuulta, ja pentu tajuaa jo siitä, et kannattaa rauhoittaa menoa. Mutta tosi hyvältä kyllä näyttää, eiköhän tästä tuu oikein sopusuhtainen lauma. :) Ihanaa, kun ei tarvi pelätä mitään konflikteja! Dippi syö päiväruokansakin siten, että isot koirat on samassa tilassa. Ei ne mee sinne kupille, kun niille on kerrottu, että se on Dipin. Vastaavasti pentukin kunnioittaa vanhempiaan, eikä lähde tyhmänrohkeasti kokeilemaan rajojaan.

Loppuun omaa napaa. Sain VIHDOIN virallisen diagnoosin; vasemman reisiluunkaulan rasitusosteopatia. Siis täähän oli tiedossa, kiitos sen ystävällisen ortopedin meiltä töistä. Aika kauan olisin saanut odotella tietoa, jos  tuo ortopedi ei olisi kuvaa katsonut.. Reumatologi kun ei osannut kuvasta sanoa muuta kuin että siellä ei ole tulehdusta. Sitten odottelin pari kuukautta päästäkseni fysiatrille. No tää fysiatri oli sellanen nuori, erikoistuva lääkri, joka katsoi kuviani ja totesi, että kyllähän siellä jotain erikoista on. Ei sit kuitenkaan osannut sanoa mitään tarkempaa, antoi vaan kipulääkettä mukaan.. Nyt kuitenkin sain kotiin kirjeen, missä mainittiin tuo diagnoosi. Eli ei kovin nopeasti etene nää asiat kunnallisella puolella.

Katselin tuolta tilastoista, että tänne blogiin on löydetty useammin tähän lonkka-asiaan liittyvillä hakusanoilla kuin koira-aiheisilla hakusanoilla. Hassua, kun ottaa huomioon blogin alkuperäisen tarkoituksen. :) Mutta siis jalka on parempi, mut ei tosiaankaan kunnossa. Oon tosiaan tuolla Niinulla nyt käynyt, mutta sen järkevyydestä en kyllä tiedä.. Sen kyllä tiedän, et jos olisin malttanut tän koko ajan vaan maata sohvalla, niin lonkka olis todennäköisesti jo kunnossa. Vois vetää vähän katkeraksi, jos alkais mietiä kaikkia niitä juttuja, mitkä on jääny kokematta/oppimatta tän jalka-asian takia. Joten ei mietitä (ainakaan paljoa..). Onneksi mulla on ollu vertaistukea. :) Ja josko tästäkin ois jotain oppinu, kuten esim. sen oman kropan kuuntelemisen ja levon merkityksen. Toivossa on hyvä elää. :p

Kivaa viikkoa kaikille!

Ja tulee sekin päivä kun lähdet lentämään, saat vapaudessa laulaa ja illan tullen käydä lepäämään

Nelli kävi eilen Eskelisen Esan vastaanotolla. Liikkeessä ei ontumista edelleenkään, eikä arista selän painamista. Kuitenkin, kun Esa taivutti lannerankaa ja käänsi samalla lonkkia taaksepäin, saatiin ihan kunnon reaktiot aikaiseksi. Siis röntgenkuviin. Kuvista paljastui, että lonkissa on nivelrikkomuutoksia (luupiikkiä ja rustonkulumaa). Lisäksi yksi lannerangan nikamaväli on Esan sanojen mukaan epäilyttävän näköinen. Siellä siis saattaa olla välilevypullistumaa tai sitten ei. Nythän ei tiedetä, aristiko Nelli tota lannerangan taivutusta vai takajalkojen taaksepäin vetämistä. Esa ei kuitenkaan halua magneettikuvaa näillä oireilla ottaa, kun eihän se hoitoon mitenkään vaikuttaisi. Lonkkien sanoi olevan löysät, arvioi D:ksi. Niinpä aloitettiin sitten hoito nivelrikkoon (Cartrophen-pistokset ja kipulääke). Esa pyysi ottamaan uudestaan yhteyttä, mikäli oireet eivät helpota n. 1,5 kk:ssa tai tulee halvausoireita.

Että semmosta. :( Täytyy nyt vaan toivoa, et saatais Nellin oloon helpotusta tällä hoidolla. Meidän agilityuraa Esa ei ollut vielä valmis hautaamaan, kun sanoi, että oireet voivat helpottaa niin, että Nelli pääsisi harrastamaan. Itse en kuitenkaan jaksa uskoa, että me palataan agilitykentille. Vaikka oireet helpottaiskin, niin mistä mä tiedän, että agi ei tee vaan hallaa nivelille? Ja jos en voi olla varma siitä, että koira on kivuton, niin silloin en voi harrastaakaan. Tällä hetkellä kuitenkin tärkeintä on saada Nellin arkielämä mahdollisimman kivuttomaksi. Pidetään sitten mieli virkeänä vaikka temppujen avulla, jos ei agia päästä enää tekemään.

Sitten tuleekin pari painavaa mielipidettä lonkka-asioista. Mun piti tästä kirjottaa jo silloin vuosi-pari (?) sitten, kun asia nousi mittelipiireissä tapetille, mutta se sitten jäi. Nellin lonkkia ei siis oltu kuvattu aiemmin. Syynä tähän on se, että silloin kun Nelli oli nuori, näistä asioista ei puhuttu mittelipiireissä yhtään mitään. Sitten tuli päivä, jolloin kaksivuotiaalla, jo pennut saaneella nartulla todettiin E/E-lonkat. Kyseinen narttu valitettavasti jouduttiin lopettamaan pahojen oireiden vuoksi. Siitä se keskustelu lähti. Pitäisikö mittelien lonkkia kuitenkin kuvata? Eikö se olekaan niin, että pikkukoiran lonkilla ei ole merkitystä? Täytyy myöntää, että itsekin heräsin kunnolla tähän asiaan vasta tuolloin. Vaikka poden todella huonoa omaatuntoa siitä, etten Nellin lonkkia kuvauttanut, niin olisko se tieto tuossa vaiheessa muuttanut mitään? Nelli on ollut hoikassa kunnossa, sen lihaskunnosta on pidetty huolta, se on syönyt rasvahappovalmistetta ja agia ollaan treenattu harvakseltaan. No, ehkä olisin miettinyt tuotakin harrastamista tarkemmin, jos olisin lonkkien tilanteen tiennyt.

Asiasta on tosiaan tuon surullisen lopetustapauksen jälkeen keskusteltu melko paljon. Itsekin olen osallistunut muutamaan nettikeskusteluun ihan näin maallikkona. Mielipiteitä on mittelipiireissäkin monia, enkä mä aina voi oikein ymmärtää kaikkien näkökantoja. Valitettavan paljon edelleenkin heitellään ilmaan väitteitä, et pikkukoiralla huonot lonkat eivät ole haitaksi, lonkkatuloksien huomioonottaminen on hankalaa/mahdotonta jalostuksessa, kun on niin paljon muitakin juttuja, mitä pitää miettiä (oikeestiko?!) ja että ei sitä kuitenkaan tiedä, millaisia pentuja syntyy. Ja kun ruokintakin vaikuttaa. Nää nyt noin niinku esimerkkinä. Mä en nyt tosiaankaan puhu kenestäkään tietystä henkilöstä, vaan ihan yleisesti. Edelleen meillä käytetään D-lonkkaisia koiria jalostukseen. Puhumattakaan niistä lukuisista koirista, joita ei edes kuvata (kun se liikkuu niin hienosti, niin ei sillä voi olla huonot lonkat). Moni myös ajattelee, et parempi on olla ilman tulosta kuin huonon tuloksen kanssa. Jep, sillähän näitä asioita parannetaan.

Laitoin Nellin tapauksesta infoa mitteleiden fb-sivuille. Se aiheutti taas kerran keskustelua tästä asiasta. Nyt keskusteltiin myös agilityn soveltuvuudesta mitteleille. Moni sanoi agin olevan rankka laji, jolla helposti hajottaa koiran. Eräs kasvattaja kehoitti vakavasti miettimään, sopiiko agility tämän hetken mitteleille. Oikeesti, onko meidän tilanne niin huono, että tätä tarvitsee miettiä? Edelleen jatkan näillä maallikkomielipiteillä, mut jos tämän hetken mittelistä halutaan saada tulevaisuudessa terveempi versio, niin olisiko aika alkaa kuvata niitä koiria? Vähintään nyt jalostuskoiria, mut myös muita. Ja tehdä vähän, edes pientä karsintaa niiden tulosten perusteella? Sanoin kyllä tuolla keskustelussakin suoraan, että itse en ottaisi koiraa, jonka vanhemmalla on D:n lonkat, vaikka muuten olisi millainen superkoira tahansa.

On tää asia vaan aika lapsenkengissä mitteleiden keskuudessa moniin muihin rotuihin verrattuna. Mut hienoa, et asiasta nyt jo puhutaan. Tarvis vaan päästä sanoista tekoihin.

Loppuun lyhyt pentupäivitys: Dippi kasvaa, kehittyy ja hurjistuu. :D Olinkin jo ehtinyt unohtaa, millaisia on pennun iltahepulit. ;) Dania kovasti jo yrittää haastaa leikkiin, mut Dani ei oo oikein lämmennyt vielä, kun toinen on niin pieni. Leikkimässä Dippi olisi mutenkin lähes koko ajan. :D Tai no kyllä se aina välissä nukkuukin vähän. Ja yöt on menny hienosti, ei oo herättänyt kertaakaan. :)

Iloja ja suruja

Niitähän tähän elämään mahtuu. :) Tällä hetkellä vaan tuntuu, et ne on kovin suuria. Iloista en valita, mut suruja ei tarvis enää yhtään lisää.

Alotetaan nyt kuitenkin ihan neutraalilla aiheella kertomalla viime sunnuntain kisoista. Paikkana Purina-areena, tuomarina Minna Räsänen. Danin kanssa juostiin kaksi agirataa. Eipä ihan putkeen menny nää kisat! Tuloksena 2 x hyl. Syitä näin loistavaan menestykseen oli varmasti monia; treenaamattomuus ja oman keskittymiskyvyn puute (väsytti ja ajatukset oli muutenkin jo seuraavassa päivässä) nyt suurimpina. Eikä radatkaan ollu helpoimmasta päästä. Eka rata alkoi ihan hyvin, mut pussilta D sit valahti kamalan kaarroksen ja meni renkaalle hypyn sijaan. Sain kommenttia, et en pitäny tarpeeksi kovaa ääntä. Siis minä, jolle yleensä sanotaan, et keskity siihen ohjaamiseen äläkä huutamiseen. ;p Hyllyn jälkeen rata olikin mun osalta ihan kamalaa katsottavaa; olin jonkun viisi vuotta myöhässä ihan joka kohdassa. Danin vire nyt oli kuitenkin hyvä, ja puomi oli varsin hieno! Kattokaa vaikka! (Eihän se nyt oikeesti nopeiden koirien puomiin ole verrattavissa, mut meille toi on hyvä.)

Tokalla radalla päästiin kolme estettä virheettä. Huikeaa.. :D Sen jälkeen Dani meni puomille, vaikka piti mennä sen taakse putkeen. Luulin sen jo lukinneen putken, mut tulikin mun liikkeen mukana puomille. Tässä puomilla sit hidasteli, kun tajusi et nyt ei menny niinku piti. Jatkoin rataa, ja D menikin hyvällä vireellä. Radan lopuksi ollut puomi oli kuitenkin ihan syvältä. :( Just, kun ehdin iloita ekan radan hyvästä puomista! Äh. No joo, jään taakse ja stoppaan liikkeen liian äkkinäisesti, mut silti.. Ei oo helppoa. Keinua ei ollu kummallakaan radalla.

Sit niihin iloihin! Meidän lauma sai eilen lisäystä. :) Meille muutti pieni shelttiherra, nimeltään Nappulavaaran Kullankaivaja alias Dippi. Iso kiitos Eralle luottamuksesta! <3 Tässä pari kuvaa pentusesta. Molemmat kuvat ottanut Hanna Jauhiainen.

Nyt on ensimmäinen yö uudessa kodissa, ja hyvin on mennyt! Dippi on reipas kaveri, eikä turhaan jännitä uusia asioita. Oon käynyt pari kertaa pentuja katsomassa kasvattajan luona, ja olivat kyllä kaikki erittäin reipasta sakkia. Kivaa! :)  Voisin ylistää pentuja, emää ja kasvattajaa tässä vaikka kokonaisen romaanin verran, mut ehkä nyt tyydyn vaan toteamaan, että kaikki vaikuttaa erittäin hyvältä! ;-)

Dani on ottanut uuden laumanjäsenen varsin hyvin, Nellillä nyt tapansa mukaan kestää hetki lämmetä ajatukselle. ;) Alkujärkytyksen jälkeen ei oo ottanut mitään kontaktia pentuun. Paitsi jos Dippi uskaltautuu liian lähelle, niin örisee kyllä. Samahan se oli silloin Danin kanssa, ja nyt ovat parhaita kavereita. Eiköhän se siitä siis. :)

Ja lyhyesti vielä niitä suruja:
-Nelli oireilee edelleen. Tytin mukaan lihaksissa ei ole mitään, mikä selittäisi hyppäämättömyyden. Taitaa siis tiemme viedä ainakin nyt aluksi rtg-kuviin.
-Omakin koipi oireilee. Huomaan olevani aika kärsimätön tän asian kanssa, mut en vaan voi itselleni mitään. Onhan se miljoona kertaa parempi kuin esim. kuukausi sitten, mut haluis kivun pois justnytheti! Ja juoksemaan. Kunnolla. Rehellisyyden nimissä täytyy kyllä todeta, et sitä juoksemista saa varmasti odottaa. Jos nyt sellasta agilityjuoksua pystyis tässä tekemään kuitenkin ja jättäis ne juoksulenkit hamaan tulevaisuuteen.  :,(

p.s. En oo täällä tainnut mainitakaan, et Dani on nykyään ihan mun oma. :) Käytännössähän omistajanmuutos ei vaikuttanut mihinkään, kun oon tähänkin asti saanut pitää Dania kuin omanani. Mut onpahan se nyt papereidenkin mukaan mun. :)

Olemisen sietämätön raskaus

Että näin. Tekee taas tää optimistinen asenne tiukkaa, mut yritetään. :) Lonkka oli viime viikolla hyvä! Käytiin  maanantaina Niinun treeneissä (otin varovasti), juoksin lenkillä torstaina ehkä 1 km (jep, säälittävää) ja lauantaina juoksin kisoissa kaks rataa (niissä en varonut, lämppäilyissä kyllä). No nyt ei juosta mihinkään, kun sattuu ihan hitosti. Argh. Mä luulin olevani varovainen, mut olis sit pitäny ottaa vieläkin rauhallisemmin. Innoissani oon ilmottautunu ens lauantaillekin Janakkalaan, mut heikolta näyttää sen suhteen. Ketuttaa menetetyt ilmomaksut (ja ylipäätään tietty se, ettei päästä kisaamaan) , mut ei se vaan oo sen arvosta, et kannattais rikkoa itseänsä yhtään enempää.

Mut eipä tässä vielä kaikki! Nellin kisat joutuisin nimittäin perumaan joka tapauksessa. Käytiin eilen nopeasti kentällä tekemässä jotain pientä. Siis yrittämässä tehdä. Lopputuloksena oli ehkä kolme hyppyä, joista viimisellä Nelli tiputti riman. Kaikki hypyt se "hyppäsi" (=räpiköi yli) TODELLA huonosti, eikä muutenkaan liikkunut mihinkään. Jumissa on siis, pahasti. :( Noin huonosti ei oo liikkunut koskaan. No "treenien" ja jäähkäilyjen jälkeen ei sitte hypännyt edes autoon enää. Eikä illalla sänkyyn. Ja se kun nukkuu aina iltaisin tommosella rahilla, niin nyt vaan seisoi rahin vieressä ja tuijotti ylös. Rappustenkin nouseminen on hankalaa. Että ei kun kipulääkettä naamariin ja aikaa Tytiltä varaamaan. Mä en käsitä, mistä toi nyt on tullut. Ei olla treenattu juurikaan. Lenkkeilty ollaan sattuneesta syystä huomattavasti normaalia vähemmän, mut kyllä meidän lenkkeilymäärät nyt silti tavallisen kotisessen lenkkeilyt ylittää. Vauhti on toki kans hidastunut, mut voiko tää nyt aiheuttaa noin pahoja oireita?? En tiiä, täytyy jutella Tytin kanssa. Että revi tästä nyt sitä huumoria sitten.

Jotain kivaakin: Danin kanssa käytiin tosiaan siellä kisoissa viime lauantaina. Tuomarina Savikon Seppo. Ekalla radalla hyllytettiin heti alussa, kun en saanut Dania käännettyä, vaan se meni suoran päässä sijainneelle aalle. Loppurata ihan ok, paitsi puomilla jätti etutassut just ja just siihen puomin ja maan rajalle. Vaadin kunnollisen asennon ennen kuin vapautin. Juoksi kuitenkin hyvällä vauhdilla muun puomin siihen asti! Hyppis oli kiemurainen, mutta selvittiin! :) Danilla oli ihan huippuhyvä asenne. :) Yks kaarros valahti pitkäksi, kun mun "ennakoiva" valssi oli "vähän" myöhässä.. Muuten olin tyytyväinen. Sijoitus ei ollut kummoinen (5./21), mut hyvä mieli jäi. :) Videoita ei oo, harmi.

TK2 Cefeus Dudley of Gimli

Käytiin tiistaina tokoilemassa Danille teekookakkonen. :) Tuomarina toimi Pirkko Bellaoiu, taas kerran. :) Vaikka mikäs siinä, kovin mukava ja reilu tuomarihan hän on. Tiistaihin asti odottelin, että mikähän este meille nyt tällä kertaa tulee.. On nimittäin ollu viime aikoina sen verran huono karma näiden ilmojen kanssa. Aina kun oon ilmottautunut johonkin, niin joku on sairastunut (anaalit, selkäongelmat ja sen aiheuttama douppaus, omat sairastelut). Mutta nyt siis päästiin ihan kokeeseen asti! Eräänlainen voitto jo sekin! :)

Tässäpä siis pisteet ja selitykset kokeesta:

Paikallamakuu: 9. Oli kuulemma ennakoinut lopun perusasennon. Ite en kyllä tämmöstä huomannut, mut tuomarin sana on laki. :) Nokka oli kuulemma kerran käynyt maassa, nopeasti kylläkin, eli ei ollu jäänyt haistelemaan. Tästä en silti tykkää! Piilossa viereisen koiran ohjaaja totesi, etteivät ole koskaan treenanneet AVO:n paikallaoloa. Sepä kiva, just ton halusin siellä teltan takana kuulla! :/ Pysyivät sitten kuitenkin koko rivi paikallaan, onneksi..

Yksilöliikkeet mentiin sekoitetussa järkässä, kivaa vaihtelua!

Luoksetulo: 10. Mietin, malttaako pysähtyä, kun tää mentiin ekana. Vähän myös pohditutti, että ymmärtääkö kuunnella jättökäskyn vai lähteekö seuraamaan, kun sillä "aina" alotetaan. Molemmat huolet oli turhia, Dani hoiti homman kotiin! :)
Seuraaminen: 9. Voi huoh! :D Kävelyt ihan ok, mut juoksu jotain ihan kamalaa! Ei olis tarvinnu näin hyviä pisteitä antaa tästä. :p Mun pomppueläin. <3 En oo saanu sitä treeneissä tekemään tota, et olis voinu puuttua siihen.
Hyppy: 10. Jää lähelle hyppyä, mut en oo jaksanu tästä nipottaa, kun ei kolauta estettä.
Liikkeestä seiso: 10. Ok.
Liikkeestä maahan: 10. Eipä tässäkään kummempia.
Tässä välissä Danilta pääsi pari haukkua mun kehuessa.. Enpä tiennyt, että tollastakin pitää varoa.
Kaket: 9,5. Puoli pistettä meni, kun istui aavistuksen vinoon. (Tuomari sanoi, että jostain pitää nipottaa, ettei tuu liian montaa kymppiä peräkkäin. :>)
Nyt kehuin todella hillitysti, ja Dani pysyi hiljaa.
Nouto: 9. Lähti hyvin, mut palautus kaarella ja pureskeli luovutuksessa. Pöh.
Kokonaisvaikutus: 9. Siitä haukusta meni piste. Muuten kivaa yhteistyötä. :)

Yhteensä 190,5p. ja KP. Näillä irtosi sija 1./7 ja siis titteli TK2. Nyt sitten voivottelemaan, puuh! :p

Ihan hyvin, että joku aika sitten taisteltiin siitä, kun Dani ei palkkautunut mun kehuista, vaikka hypin tasajalkaa ja kiljuin kuinka iloiseti. Nyt sitten saa varoa, ettei kehu liian iloisella äänellä. Voidaan siis olettaa, että D on tajunnut palkattomuuden idean. :) Joku treeni on siis ihan tuottanut tulostakin, jei! :)

Meinasin jättää videon julkaisematta ton seuraamisen takia, mut eiköhän tässä nyt olla jo nolattu itsensä sen verran useasti, et yks kerta lisää ei enää tunnu missään. :P Noi numeroliivitkin oli todella tyylikkäät. :D Yritin kovasti tunkea sitä tonne treeniliivin alle, ettei ihan polvissa asti liehuisi. :p

Nelli kävi tiistaina Tytillä. Katsottiin liikkeet, ja "kivasti" heitti taas oikeaa etujalkaa sivukautta ravatessaan! :/ Ja niinhän se oikea lapa olikin taas ihan jumissa. En tajua, mistä se aina kehittää sinne sen jumin. Nyt ei olla edes treenattu. No saatiin sitä kuitenkin ihan hyvin auki.

Itselläkin pää jo kääntyy, mut ei nää niskat kunnossa ole. Ja kylki on edelleen kipeä. Tod.näk. siis murtuma siellä kylkiluussa on. Pöh.

Mikään ei ole milloinkaan niin huonoa, etteikö tilanne voisi muuttua vielä huonommaksi

Otsikko on täyttä totta. Ja koska tykkään haastaa itseäni, kirjotan tän tekstin täysin itselleni epätavalliseen tyyliin; ilon kautta! Mun lasihan on aina puoliksi tyhjä, mut ei tänään, tai ei ainakaan tässä tekstissä. Haaste siis vastaanotettu, joten yritetään:

Ollaan Danin kanssa käyty muutama kerta treenailemassa agia, mukaanlukien yhdet alueellisen valmennuksen treenit. Tai treenaamassa ja treenaamassa, itsehän en siis ole juossut. Ollaan tehty kontakteja ja muuta pientä. Kivaa on ollut ja uusia oivalluksia on tullut! Ville sai mut vakuuttuneeksi, et puomilla meidän suurin ongelma on mun asenne. Mä oon jo niin ahdistunut Danin hitaudesta, et D ei vaan enää kykene menemään kovaa kontaktille. Katseltiin kontakteja alueellisessa valmennuksessa, ja hienostihan Dani teknisesti tekee, mut se asenne.. Niin oma kuin koirankin. Pidetään nyt suosiolla tauko puomitreenistä, ja ohjaaja korjailee päätään tauon aikana. :) Keinulle sen sijaan saatiin hyviä vinkkejä, joten keinutreeni jatkuu!

Sit tullaankin siihen asiaan, mikä tekee haasteesta haastavampaa. :p Olin keskiviikkona tulossa pyörällä töistä kotiin. Ajoin pyörätiellä ja edessä oli suojatie, jota lähestyi auto. Auto hidasti, ja kuvittelin kuskin nähneen mut. Jatkoin siis polkemista. Auton nokan edessä tajusin, et ei se pysähdykään. Kiihdytin, jotta olisin ehtinyt alta pois. No en ehtinyt. Autolla oli vauhtia varmaan 20-30 km/h, mutta ihan hyvin se lennätti silti. Uskon, että pää osui asfalttiin ensimmäisenä. Kypärä taisi siis pelastaa mut. Päähän toki tuli naarmuja, mut kypärässä oli sellaset lommot, et jos ne olis ollu päässä, niin.. Ei olis ollu kiva. Autoilija pysähtyi, ja niin teki pari silminnäkijääkin. Taluttivat mut siitä risteyksen keskeltä pientareelle ja soittivat ambulanssin ja poliisin paikalle. Olin kuulemma höpissyt niin outoja, et luulivat ensin mun olleen humalassa. Lanssi ja poliisi tulivatkin nopeasti. Kyselivät, mitä on tapahtunut ja ottivat tietty yhteystiedot ylös. Siitä sitten itse "pääsin" kyydillä takaisin Peijakseen, poliisi jäi selvittelemään asiaa kuskin kanssa. Sairaalassa mut sitten kuvattiin. Kipeimmät paikat oli niska, kylki ja vasen nilkka, joten näistä kaikista otettiin rtg-kuvat. Ei murtumaa missään! Huh!! Polvessa ja kyynärpäässä olleet haavat hoidettiin. Pötköttelin siinä ensiavussa nelisen tuntia, sen jälkeen pääsin kotiin. Olin jo lanssissa soittanut Mirkalle, joka oli käyttänyt koirat ulkona iltapäivällä. Ihanaa, et on tämmösiä apuja! :)

Nyt pari päivää tapauksen jälkeen niskat on edelleen aikas jumissa, eikä pää oikein käänny. Kylkeen sattuu edelleen, ja makuulle meneminen ja sieltä nouseminen on hankalaa, Polvessa on hematoomaa, eikä sitä oikein kärsi taivuttaa. Nilkka ei eilen oikein antanut varata painoa päälleen, tänään on jo parempi. Turvoksissa on toki sekin. Mut silti, tossa olis vaan voinu käydä niin paljon pahemminkin!

Ihanaa on ollu huomata, kuinka ihania ihmisiä mulla on lähipiirissä. :) Keskiviikkona tosiaan Mirka kiltisti lenkitti koirat, Koiviksen porukat järkkäili möllitokotuomarin mun tilalle ja Anne kuskas mut ja pyörän ensiavusta kotiin. Siitä lähtien oon saanut lukuisia avuntarjouksia mm. koirien lenkitykseen. Eilen Anne käyttikin koirat päivälenkillä ja Saila-sisko iltalenkillä. Äiti imuroi ja toi ruokaa (ja mustikoita pakkaseen!). Koitin kyllä estellä, mut äidit nyt on tommosia. :) Moni on muutenkin tsempannut ja soitellut kysyäkseen kuulumisia. Ihania ootte kaikki! <3

Eli eihän tää kesä nyt tosiaan oo putkeen mennyt, MUTTA asiat vois aina olla huonomminkin. Mitään ei murtunut, pää on ehjä ja oon kotona toipumassa. Koirat on ihania ja sopeutuvaisia, antavat mun nukkua pitkään, eivätkä hypi seinille vähentyneen lenkkeilyn takia.Ja kuten Ellu totesi: paskan määrä on vakio. Koska sitä paskaa on tässä nyt riittänyt, niin pakkohan tän mun tuurin on jossain vaiheessa kääntyä!

Noniin, siinä se teksti nyt on. Enkö onnistunutkin haasteessani aika hyvin?! :o) Loppuun vielä Katan ottama kuva Nellin ja Paavon kesäluukeista! :)

p.s. Jos nyt unohdetaan hetkeksi mitkään haasteeet, niin onhan tää nyt oikeesti aika syvältä! #&¤%&#

Kukaan ei ole hyödytön. Aina voi olla edes huonona esimerkkinä.

Josko tässä Live Streamin seuraamisen lomassa ehtis kirjottaa tännekin. :) Eilen kyllä pysyttelin poissa koneelta, kun oli niin paljon muuta hommaa. Tänään ei pysty enää, kun on niin jännää. :)

Tää postaus ei nyt millään lailla koske koiria, et sellaisesta kiinnostuneet voi jättää lukemisen tähän. Pitää nyt kuitenkin vähän valottaa tota edellisen kirjoituksen juttua, kun asiat on vähän seljenneet (onks toi ees sana?). Se ahdistus liittyi (/liittyy) omaan terveyteen. Kun ei nää koivet vaan oo kunnossa. Asiaahan on nyt vihdoin ihan oikeesti tutkittu. Lääkäri (reumatologi) kovasti oli ehdottelemassa mulle jtn selkärankareumaa, reaktiivista artriittia tms. "mukavaa". En ensin ottanut näitä epäilyjä ollenkaan tosissani, kun olin varma, et vaivat johtuu rasituksesta = juoksusta. Tarpeeksi googlailtuani rupes kuitenkin mietityttämään. Monet selkärankareuman oireet vaan täsmää näihin mun oireisiin, niin tietysti sitä aina miettii pahinta. Voin kertoa, että se epätietoisuus on kohtalaisen ahdistavaa. Eihän se selkärankareuma mikään kuolemantuomio ole, mut kuitenkin elinikäinen, parantumaton sairaus.

Piiitkän odottelun jälkeen pääsin sitten vihdoin magneettikuviin, jossa kuvattiin lantio ja si-nivel. Hoitava lääkäri tulee lomaltansa vasta elokuussa, joten pakkohan mun oli töissä itse käydä katsomassa kuvat. Ymmärsin sen verran, että mitään sakroiliittia siellä ei ole, ja si-nivel on kunnossa. Tää kyllä aika hyvin sulkee sen selkärankareuman pois. Huh! Jotain poikkeavaa kuvassa kuitenkin oli (ödeemaa luuytimessä), mut enhän mä siitä oikein mitään ymmärtänyt. Niinpä pyysin yhtä ortopedia katsomaan ne kuvat ja selostamaan mulle löydökset. Totuushan oli se, mitä alun perin epäilinkin (ja mitä moni kaveri on mulle sanonut); oireet johtuu erittäin todennäköisesti rasituksesta. Tarkemmin sanottuna kyseessä on reisiluun kaulan rasitusosteopatia, rasitusmurtuman esiaste. Loistavaa. Meillähän on töissä muutamia nuoria juoksijoita ollut lonkkamutuman takia leikattavana, eli ei se tosiaan mahdotonta ole terveenkään ihmisen murtaa lonkkaansa juoksemisella. Itse kyllä luin, että toi nestekertymä vois johtua myös infektiosta, mut kai tuo rasitusperäinen kipu nyt on tässä tapauksessa todennäköisin.. Ortopedi oli sitä mieltä, et oon riskiryhmässä rasitusmurtumille, koska oon nainen, juoksen suht paljon ja lisäksi mulla on pienet luut (:p). Sanoi myös, ettei kyllä suosittele asfaltilla juoksua kenellekään. Mulla ei oo koskaan tullu siitä mitään oireita (no siis ennen tätä), joten oon huoletta juoksennellut alustalla kuin alustalla. Tää ortopedi kyllä kiltisti näytti mulle, mihin hän sitte sen naulan laittaa, kun lonkka murtuu.. Kiva. :D

Että sellasta. Positiivista on se, että ei oo kyse sairaudesta. Mut ei tää nyt hyväkään juttu ole, todellakaan. Kyllä mulla on käyny mielessä, et pitäisköhän pitää joskus jotain vapaapäiviäkin liikunnasta, mut se on sit usein jääny harkinnan asteelle. Että koska mun pitää aina oppia asiat kantapään kautta, ni tulipa nyt sitten opittua se vapaapäivien merkityskin näin. Hienoa sinänsä, etten sinne leikkauspöydälle asti päätynyt kuitenkaan.. Mut niin kai se menee, et kun pää ei tajua antaa kropan levätä, niin sit käy näin; kroppa sanoo sopimuksen irti ja ottaa sen levon itselleen. Hitto. Että nyt sitten pidetään ne kaikki välistä jääneet vapaapäivät ja varmaan vähän enemmänkin. :/ Tähän asti oon vähän mennyt kivusta välittämättä, mut nyt kun syy selvisi, niin ei enää huvitakaan.. Hemmetin vaikeetahan tää on ja suoraan sanottuna v*tuttaa suunnattoman paljon. Mut ei auta. Kyselin ortopediltäkin, et mitä mä sit oikein uskallan tehdä. Vastaus oli, et ei saa juosta, eikä kantaa mitään painavaa, mut muuten voi elää ihan normaalia elämää. Mietin sitte, et ehkä nää meidän kahden-kolmen tunnin kävelylenkitkään ei välttämättä täytä normaalin elämän tunnusmerkkejä, niinku jonkun mittapuun mukaan.. Eli tulevina viikkoina tavoite on pitää lenkit huomattavasti lyhyempinä. Koirien kunnosta kyllä pidän huolta, ja siinä pyörä on mainio apu! :)

Kaikkea sitä. Nyt mä kyllä niin lupaan itselleni, et kun (jos?) tästä selvitään, niin muistan tästä lähtien myös palautumisen merkityksen. Jälkikäteen on aika huvittavaakin, miten oon kuvitellut, et kroppa kestää mitä vaan. Kun ei siinä lenkin aikana tai välittömästi sen jälkeen tunnu mitään erikoista, ni sehän on sitte merkki siitä, et kaikki on kunnossa? Jep.

On tää vähän sellasta uuden opettelemista tää meidän elämä nyt. Mulle on ihan äärettömän vaikeaa sekin, et lenkillä pitää kävellä HITAASTI. Ja että se hyvänolontunne pitää löytää jostain muusta kuin juoksulenkistä tai agitreeneistä. Huoh. Oon varmaan ollut tavallistakin kärttyisämpi viime aikoina, kun välillä tuntuu, et pää halkeaa, kun ei pääse purkamaan stressiä lenkille. Mut tää nyt on vaan tällainen vaihe, ja pakko se on uskoa, et kyllä tää vielä muuttuu iloksi. :) Nyt vaan on pakko keskittyä siihen, et antaa itselleen aikaa levätä ja kropalle mahdollisuuden toipua.

Tulipa pitkä selostus, ja voisin jatkaa tätä samaa jauhamista vaikka kuinka pitkään. Yksi suuri motiivi tän kirjottamisessa oli se, et sit joskus pitkän ajan päästä, jos tuntuu, et taas menee liian lujaa, voin lukea tän tekstin ja muistuttaa itselleni, että miksi kannattaa levätä.

Tää kesä (ja syksy?) menee nyt näin. Mut elämä on. Tuleehan niitä kesiä vielä. :)

Jotain hyvääkin

Käytiin siis keskiviikkona Danin kanssa Anne Muhlen luona Espoon eläinsairaalassa. Aloitettiin käynti punkinpoistolla. :D Löydettiin siis siinä koiraa käpelöidessämme punkki Danin rinnasta. Oli varmaan tullut just edelliseltä lenkiltä, kun oli vielä niin pieni. Sen jälkeen päästiin asiaan, ja Anne tutki Danin refleksit, jotka toimivat hienosti. Lisäksi otettiin varmuuden vuoksi selästä röntgenkuva. Sain huokaista helpotuksesta; ranka oli todella siisti! Mihinkään välilevyongelmaan Anne ei uskonut, kun ne refleksit olivat kunnossa, mutta eihän se tietysti täysin poissuljettua ole. Todennäköisintä on kuitenkin "pelkkä" paha lihasjumi. Saatiin kipulääkekuuri ja lupa lenkkeillä normaalisti. Treeneihin Anne kehotti palaamaan mahdollisimman pian, sitten kun ei enää tarvi kipulääkettä. Varovasti aloitellaan toki. Fysioterapiaa/hierontaa sitten myös, kun kipulääkekuuri on syöty.

Mut ei ne huolet ja murheet valitettavasti siihen loppuneet. Eräs juttu on nyt viime aikoina painanut enemmänkin mieltä. En oikeastaan oo edes ehtinyt harmistua siitä, ettei päästä treenaamaan, kun kaikki aika menee vaan ihan muiden juttujen miettimiseen. Huoh. On kyllä kurjin kesä ikinä. :(

Nellin kanssa käytiin keskiviikkona Niinun treeneissä. Heinäkuuhan on muuten taukoa, mut tää kerta oli poikkeus, kun Niinulta jäi yks kerta kesäkuulta väliin. Nelli oli aika pätevä ja reipas. <3 Ja olipa vaan kivaa päästä pitkästä aikaa aksaamaan!

Kaikkea muuta paitsi hyvää..

..kuuluu meille. En oo jaksanut tännekään mitään päivitellä, mutta tässä nyt pitkästä aikaa pikaiset kuulumiset. Ajoin jokin aika sitten Danilta mahanaluskarvat, josta seurasi kolmen päivän syömättömyys ja lähes viikon kestänyt outo käyttäytyminen. Dani ei leikkinyt, oli kovin apea, piippasi ja nuoli vaan mahaa. Nuoli niin paljon, että pidin jonkin aikaa kauluriakin, kun iho alkoi mennä rikki. Että oli kyllä viimeinen kerta, kun ajelen tolta mahakarvat!

Tästä kuitenkin toivuttiin ja palailtiin treenien pariin. Treeneissä sitten totesin, että Dani ei halua hypätä. Vaikka hypyt olivat suorilla linjoilla, niin Dani oikein teki mutkan kiertääkseen hypyn. Ei kiva, totesin, ja lopetettiin siihen. Ei nimittäin oo koskaan ennen tehnyt tuollaista, niin arvasin, et nyt on joku paikka kipeä. Rupesin sitten mietiskelemään juttuja ja tajusin, että Dani ei tosiaan oo viime aikoina juuri leikkinyt Nellin kanssa lenkeillä. Se kun näkee, että Nelli tuijottaa sitä ja olis tulossa painimaan, niin Dani vaan väistää ja lähtee johonkin ihan toiseen suuntaan. Oon ajatellut, et se ei vaan jaksa, vaan haistelee mieluummin, mut ei ehkä ookaan sitä. Se on vaan kipeä ja painiminen sattuu. :/ Tytillähän on viime kerroilla ollut jonkin verran tiukkuutta havaittavissa oikealla puolella selkää. Tokossakin Dani on tosi huonosti tehnyt maa-istu -vaihdot. Yleensä ainakaan sivulla ollessa noissa ei oo ongelmaa, mut viime aikoina on noussut aika huonosti ja usein jäänyt silleen puoliksi istumaan. Tytti on nyt lomalla, joten varasin ajan ekalle vapaalle fyssarille.

Eilen sit käytiin YES:llä Kirsti Lindin luona. Ja ihan niin huonoltahan se vaikutti kuin olin pelännytkin. :( Kirsti ei päässyt kunnolla edes käsittelemään selkää, kun Dani reagoi jo pelkkään rangan kevyeen liikutteluun aika voimakkaasti. Teki kipeää. :( Fyssari ohjasi sitten lääkärille ja röntgeniin, ennen kuin aletaan hieromaan selkää/käsittelemään rankaa. Sainkin heti huomiselle ajan neurologille Eläinsairaala Aistiin. Huomenna sit toivottavasti selviää jotain enemmän. Muuten Dani on siis ihan oma, iloinen itsensä, mut ei vaan hypi eikä leiki normaalisti.

Meillähän olis ollu torstaina tokokoe, ja fyssari oli sitä mieltä, et voidaan mennä tai siis etten mä sillä koiraa riko. Mut jos (kun) sitä sattuu ne maasta istumaan nousut tai esim. hyppy, niin en tosiaan oo menossa mihinkään kokeeseen. Tuleehan niitä.

Nelliltä sen sijaan lähti kaikki karvat, ja nyt on helpompi olla! Olihan sitä karvaa "aika" paljon.. Kauluri varsinkin oli tosi paksu. On jotenkin tosi suloinen tossa uudessa lookissaan. <3 Alla erittäin huonolaatuinen kuva.

Äääh!

Käytiin eilen toisen kerran Kuusen Tytillä hierottavana. Viimeksihän Danin ristiselkä oli pikkasen jumissa, mutta keskityttiin silloin enemmän oikeaan lapaan. Nyt lapa oli parempi, ja otettiin käsittelyyn selkä. Pinnalliset lihakset oli nyt pehmeämmät, eli Tytti pääsi heti käsiksi syvälle, rankaan saakka. Ja sieltähän paljastuikin ihan kunnon jumi. :/ Dani reagoi käsittelyyn aika voimakkaasti, eli oli selvästi kipeä. :( On erittäin todennäköistä, että tuo on tullut siitä puomilta tippumisesta. Saatiin kuitenkin tuota lukkoa aika hyvin auki. Mutta olipas silti ikävää! Musta ei tuntuis ollenkaan niin pahalta, jos toi ois tullu vaikka jostain pupunmetsästysreissulta, mut se on kyllä ihan syvältä, et oon periaatteessa itse sen aiheuttanut, kun juoksutin Danin sinne puomille. Tytti kyllä koitti mua lohdutella, et ei se nyt niin vakavaa ole, ja jumi vielä reagoi ihan hyvin käsittelyyn. Mut eipäs tuo kauheesti auttanut, ahdistaahan toi silti. :/ Uskaltaako tässä enää kohta agiliidellä ollenkaan, kun koko ajan kuulee näistä koirien loukkaantumisista lajin parissa. :/

Meillähän ois nyt viikonloppuna tulossa kisat, ja Tytti oli sitä mieltä, et voin osallistua. Sanoi, että kyllä se jumi todennäköisesti vastasi niin hyvin hoitoon, et pysyy auki. Mut mulle ei kyllä riitä mikään todennäköisyys, vaan mun pitää olla varma. Katsellaan, ehdinkö käyttää Danin vielä Tytillä tsekattavana loppuviikosta. Jos en, niin sit jätetään kyllä kisat väliin. Kisoja tulee kyllä, mut en tod. halua aksata ton kanssa, jos en oo ihan varma, et se on kunnossa.

Still alive!

Elossa ollaan, vaikka blogin päivitysaktiivisuudesta vois jotain muuta päätelläkin. :p Kisattu ei olla, treenattu kylläkin. Danin anaali on parantunut hyvin, antibiooteista on vielä pari nappia jäljellä.

Viime viikolla oltiin Ojangossa epiksissä. Ja olipas masentavaa. Nellin kanssa ei päästy rataa nollalla läpi edes toisella yrittämällä, huoh. Eikä ollu edes vaikea rata. Ekalla kerralla muistaakseni ainakin 2 x hyl (putken väärä pää ja hypyn ohitus) ja vitonen kepeiltä (lähetin "kaukaa" ja N jäi käteen pyörimään). Tokalla kerralla tais ehkä tulla vaan yks hyl, samalta päällejuoksun jälkeiseltä hypyltä kuin ekallakin radalla. Olin jäljessä, enkä saanu koiraa törkättyä hypylle, ja Nelli tuli ohi. Hohhoi. Täytynee käydä jotkut skabat vielä ennen Jyväskylää..

Danin kanssa vaan yks yritys. Tuloksena ilmeisesti vitonen, kielto putkelta (?!?). Keinua ei ollu radalla, mut puomi oli ihan surkea. :( Himmasi ja jäi ylös. Aaargh! En vaan ollu tehnyt puomia pitkään aikaan, eikä lämppäesteillä ollut puomia. A oli hyvä, kun juoksin edellä. Välistävedot sentäs toimi molemmilla. Oho.

Niinulla Danin kanssa ei homma oikein pelittänyt. Puomi oli ihan ok, mut muuten en hommasta oikein mitään positiivista löytänyt.. On se jännä, miten oma fiilis vaikuttaa koiraan.. Oli nimittäin oma kinttu taas kipeä ja sitä piti varoa. Danihan sitte tietysti vaistos tämän varovaisuuden ja meni epävarmaksi. Höh. Tällä viikolla me kyllä varmasti unohdetaan kaikki varovaisuudet ja annetaan vaan mennä. :)

Jalka on siis kyllä ollut parempi nyt. Kävin vaan joku aika sitten fyssarilla, joka väänteli nilkkaa niin, että viikon verran teki kipeää kävelläkin. Nyt näyttää taas paremmalta.

Eilen kävin tekemässä ekat ulkotreenit Koiviksen kentällä. Nelli oli aika pähee! :) Danin kanssa tein vaan pikkupätkiä, ja keskityttiin lähinnä leikkimiseen ja hauskanpitoon. Mut hitsi, meninpä tekemään puomia, joka onkin ilmeisen liukas.. Dani nimittäin liukastui siinä tasaisella osalla sillä seurauksella, että tippui maahan! :( Tuli onneksi ihan jaloilleen. Mut eipä me tosiaan kaivattais mitään tämmösiä kokemuksia puomilta! Dani ei kyllä näyttänyt mitenkään järkyttyneeltä ja liikkui ton jälkeenkin hyvin. Onneksi ens viikolle on hieroja varattuna. Että nähtäväksi jää, jäikö koiralle traumoja. Ohjaajalle kyllä jäi..

Eipä meille kai muuta. Lenkkeilty ollaan ja Nelli on jatkanut syvien lihasten vahvistamista. :) Ja Dani on pienimuotoisella lihotuskuurilla. On jopa mun makuun tällä hetkellä vähän turhan hoikka.. Ei sillä onneksi oo ruokahalusta puutetta. :p Niin ja jokin aika sitten saatiin ihan loistavia uutisia: Riikka muuttaa Helsinkiin! Niin huippua!! :)