tiistai 15. elokuuta 2017

Terveyshuolia

Viime kirjoituksessa pohdin, pääsenkö kisaamaan AgiRotuun. No en päässyt. Sen sijaan täällä on sattunut yhtä jos toistakin, ja voin sanoa, että sitä terveyttä todellakin oppii arvostamaan silloin, kun sitä ei ole. Onneksi koirilla ei (ehkä) ole mitään kovin vakavaa. Ohjaajan vaivat ovatkin sitten toista maata.

Aloitetaan koirista. Jos ihan kronologisessa järjestyksessä mennään, niin sm-kisojen jälkeen Dani on käynyt kolmesti hoidattamassa jumejaan, joita löytyi sen verran, että useat hoitokerrat lyhyen ajan sisällä olivat perusteltuja. Kolmannen hoitokerran jälkeen homma näytti kuitenkin jo ihan lupaavalta, eikä uutta aikaa ole nyt varattuna. Sellaista täytyy kuitenkin katsella tässä piakkoin, ettei mitään yllätyksiä pääse kehittymään.

Tuossa kolmisen viikkoa sitten Dippi alkoi yhtäkkiä okentaa ja ripuloida yöllä. Ripulointia jatkui kotihoidosta huolimatta reilut neljä päivää, ja olin jo melkein viemässä sitä tarkempiin tutkimuksiin, kunnes vatsa alkoi taas toimia normaalisti. Jee.

Tästä parin viikon päästä, eräänä tavallisena arkipäivänä aamulenkin jälkeen kirjoittelin kouluhommia sohvalla, kun näin Nellin kävelevän kolmella jalalla. Mitään vinkaisua ei kuulunut ja pari tuntia aiemmin lenkillä se oli vielä juossut ihan normaalisti vapaana. Tutkin tassua, koitin etsiä anturoiden välistä tikkua tms. ja vääntelin ja kääntelin jalkaa saadakseni kipupaikan paikannettua. Nelli ei kuitenkaan reagoinut mihinkään, eikä mitään tikkua tai haavaakaan löytynyt. Kotona ei ollut edes mitään kipulääkettä, joten käytiin sitten Dipin treeneihin mennessä pyörähtämässä eläinlääkärin luona. Ell ei myöskään löytänyt jalasta mitään poikkeavaa. Niinpä pistettiin kipulääkettä injektiona niskaan, otettiin kipulääkeresepti mukaan ja saatiin ohjeeksi seurailla tilannetta.

Kipulääke selvästi vaikutti, ja Nelli alkoi jo seuraavana päivänä käyttää kaikkia neljää jalkaansa. Josko olisi joku lihasjumijuttu. Aika hierojalle on varattu reilun viikon päähän.

Oli muuten aikamoinen operaatio löytää koiralle kipulääkettä (Metacam). Kävin neljässä apteekissa asian takia! :o Ensin parissa pienemmässä, sitten Helsingin keskustan yliopiston apteekissa, jossa myäs sanottiin, ettei heillä ole sitä varastossa. Katsoivat kuitenkin koneelta, että Töölössä olisi yksi paketti (reseptillä oli kaksi). Pyysin sitten varaamaan sen mulle, että pääsin aloittamaan lääkekuurin. Aikamoista. En olisi uskonut, että yhden kipulääkkeen hankkiminen voi olla noin hankalaa.

Eikä täsä vielä kaikki. Kaksi päivää tuon Nelli-casen jälkeen Dani pinkaisi metsässä pupun perään (argh) ja palasi reissultaan silmää siristellen. Kun tilanne oli sama vielä parin tunnin päästä silmän huuhtelusta huolimatta, eikä siellä näkynyt mitään roskaa tm. asiaa selittävää, varasin ajan lääkäriin vielä samalle illalle. Siellä siristelyn syyksi paljastui kaksi sarveiskalvohaavaa. Great. Hoitona ab-tipat ja kipulääke (joka tällä kertaa saatiin mukaan).

Potilas.
Nyt kolme päivää tuon silmäepisodin jälkeen tilanne näyttää jo paljon paremalta. Dani ei enää siristele silmäänsä, enkä ole sillä nyt pitänyt kauluriakaan, kun ei koita hangata sitä. Tippoja laitetaan kuitenkin vielä tämä viikko. Ja toivotaan, että tämä nyt todellakin menisi näillä, eikä tarvitsisi lisätoimenpiteitä.

Sitten päästään näihin oman kropan vaivoihin. Viime kirjoituksen jälkeen pääsin magneettiputkeen pötköttämään. Tulokset eivät olleet kovin lohdullisia: ainakin kolmessa jänteessä on tendinopatiaa, luussa on "läiskiä", nivelsiteissä oli lääkärin mukaan "ehkä jotain häikkää", kantapäässä oli luupiikki ja tulehtunut bursa, ja jalkaholvi oli madaltunut kolmen vuoden takaiseen kuvaan nähden. Että sellainen mukava pikkulöydös. Mitään leikattavaa jalasta ei kuitenkaan löytynyt, eli ohjeeksi tuli jatkaa kuntoutusjuttuja ja lepoa (juoksu, tai edes agilitykisat eivät ole lepoa) sekä pitää mulle teetettyjä pohjallisia aina kengissä.

Jalka on nyt sm-kisoista lähtien ollut melko hunona, eikä muutosta juuri ole tapahtunut. Sellaista pientä vaihtelua siinä kyllä on eli joinain päivinä se on huonompi, joinain parempi, mutta kun katsoo pitkällä aikavälillä, niin tilanne on sama. Kun yhtenä päivänä ehtii iloita muutamasta kivuttomasta askeleesta, saa seuraavana yönä taas herätä kipuun jne.

Syksyn kisojen osalta homma ei nyt siis näytä kovin hyvältä. Vaikka kuinka koitan olla positiivinen ja keskittyä hyviin asioihin (koska asenne kuulemma ratkaisee), niin kyllähän tämä tilanne nyt silti surettaa, ahdistaa ja masentaa. Katkeruus ei auta yhtään (päin vastoin), mutta en silti voi sellaisillekaan ajatuksille juuri mitään. Helpottaisi, jos edes tietäisi suunnilleen, kauan tätä kestää, mutta kun sitä ei tiedä kukaan. Epävarmuus on pelottavaa.

Olisi ehkä voinut tarinoida vielä jotain treenikuulumisista (sellaisia kaikesta huolimatta on!), mutta taidan jättää seuraavaan kertaan. Terveyden suhteen täällä ei nyt siis ole mennyt ihan putkeen, mutta pidetään peukkuja, että tämä olisi koirien osalta nyt hetkeksi tässä. Oma jalka sen sijaan ei vaikuta siltä, että olisi heti huomenna tai ensi viikolla kunnossa.

Kesän iloja!