tiistai 20. kesäkuuta 2017

Agilityn SM-kisat

Nyt olis taas yhdet sm-kisat takana! Ja varsin hienot kisat olivatkin. Mukaan mahtui onnistumisen iloa, pettymystä, auringonpaistetta ja sadetta.

Meidän kisarupeama alkoi lauantaina, kun oltiin Dipin kanssa Jatin medijoukkueessa ankkureina. Valitettavasti meillä oli hylky alla jo ennen omaa starttia. Mentiin siis ihan harjoituksen kannalta tämä rata. Tarkoitti sitä, että käytiin tekemässä yksi hylky lisää. :D Otettiin keinulta vitonen ja sitten yhteen ennen hyppyä tekemääni jarruun Dippi reagoi niin voimakkaasti, että siitä tuli kielto. Sen jälkeen en sitten taas keskittynyt ohjaamiseen yhtään (aaargh!) ja otettiin vielä hyl yhden hypyn ohituksesta, mitä en korjannut. Taisin vahongossa poistaa tuon radan puhelimesta ennen sen siirtämistä YouTubeen, joten sitä ei nyt enää ole. :D Puomin teki kuitenkin hyvin, vaikka lähti siihen käytännössä ihan nollavauhdista. Tuloksesta (tai siis tuloksen puutteesta) huolimatta meidän joukkuehenki oli huippu, ja oli ilo kisata noin mukavassa porukassa! Ainoa, mikä laski omaa tunnelmaa, oli oma jalka. Sitä koski ihan koko ajan, enkä saanut sitä mielestäni. Yleensä sentään viimeistään juuri ennen rataa unohdan koko asian, nyt en kyennyt siihen. Hienosta päivästä huolimatta se ärsytti lauantaina jotenkin erityisen paljon. 

Sunnuntaina sitten yksilökisan vuoro. Karsintahyppärillä tuomarina toimi italialainen Sandra Deidda. Rata oli aika kiva, mutta sellainen, että mahdollisia hylkypaikkoja oli paljon. Toisaalta se sopii mulle, kun keskittymiseni aina herpaantuu, jos kuvittelen jonkun asian olevan liian helppoa. Siihen meidän karsintarata kosahti myös viime vuonna. Myös viime viikonloppuna Riihimäellä mulla oli suuria vaikeuksia keskittyä itse asiaan ja tein ihan tyhmiä virheitä. Sunnuntaina päätin, että nyt olis parasta ohjata omien kykyjen mukaan, eikä antaa tilanteen tuomien paineiden vaikuttaa ohjaukseen. 

Pelkäsin, että mun molemmat koirat menevät kakkoshypyn jälkeen tyrkyllä olevaan putkeen, mutta se pelko osoittautui turhaksi. Kumpikaan ei edes vilkaissut sinne. Dipin kanssa oli pientä haparointia kepeille viennissä, mutta muuten radat olivat tilanteeseen nähden varsin hyviä, ja molemmilla tuloksena nolla! Tässä Danin karsintarata:


Ja sitten Dippi:

Näillä nollilla molemmat lunastivat siis paikan fiinaaliin, jossa medeillä tuomarina toimi Petteri Kerminen. Karsintaradalla olin tehnyt molemmille koirille ihan samat ohjaukset, koska en jotenkin osannut muuttaa niitä enää Danin jälkeen. Nyt päätin, että puomi on pakko tehdä eri tavalla. Dani piti työntää putkeen, koska olis vedolla ollut aika helposti väärässä päässä putkea. Dipin juoksupuomin kanssa en taas olisi ehtinyt puomin vasemmalle puolelle, ja sillä muutenkin vedot toimii paremmin. Muuten menin samoilla ohjauksilla.

Dani teki aika huonon puomin ja vielä huonomman aan. :D Kai sillä sitten joku varpaankynsi osui sinne aan kontaktille, kun tuomarin käsi ei noussut. Muuten rata oli ihan ok. Tuloksena ratavirheetön rata, aikavirhettä 2,86 sekuntia. Yhteistuloksissa Dani pääsi sijalle 23/231. Olen tyytyväinen, sillä tuo on varmaan paras mahdollinen tulos, mihin Danin vauhdeilla voi päästä. Tässä vielä video radasta: 


Dippi sitten. Alku sujui hyvin, puomi oli ok ja keinukin nyt hyvä. Kepeillä sitten otettiin aloituksesta vitonen. Kepit olivat muurin jälkeen, joten koira ei nähnyt niitä kuin vasta muurin ylityksen jälkeen. Näin Dipistä, että se oikeasti yritti kurvata oikeaan keppväliin heti kun tajusi keppien olemassaolon, mutta ei siinä vauhdissa enää kyennyt taipumaan sinne. Hypyn kanssa ei varmasti olisi ollut mitään ongelmaa tuossa, mutta muuri on eri asia. Jos tekisin tuon nyt uusiksi, jättäisin sen tekemään yksinään tuon putken jälkeisen hypyn ja menisin linjaamaan paremmin muurin jälkeistä elämää. Harmi, ettei voi enää tehdä uudestaan. :D No tästä taas opitaan. Loppurata meni sitten ihan hyvin ja paljon pelkäämäni välistävetokin onnistui. Video: 


Alkuun olin vain ja ainoastaan tyytyväinen suorituksiin. Tovin kuluttua harmistus ja jossittelu alkoivat kuitenkin hiipiä mieleen. JOS ei oltaisi otettu kepeiltä virhettä, sijoitus olisi ollut jotain muuta kuin nykyinen 38/231. Toisaalta se jossittelu ei auta yhtään mitään. Lisäksi mua helpotti paljon, kun mulle sanottiin, että saan olla harmissani. Se oli mulle jotenkin ihan uusi ajatus. :D Jotenkin vaan olin moittinut itseäni siitä, kun en osannut olla tyytyväinen suorituksiin. Mutta nyt kun ajattelee, niin onhan se harmistus ihan luonnollista. Olin panostanut suoritukseen ja se merkitsi paljon. Harmistus kertoo vaan siitä, että asia on itselle tärkeä. 

Lisäksi harmistus ei poissulje sitä, että olen tosi tyytyväinen suorituksiin noin muuten. Viime vuonna otti päähän ihan huolella, kun ohjasin niin huonosti ja aiheutin meille hylkäyksen karsintaradalla. Nyt olin tyytyväinen siihen, että mun pää pysyi kasassa ja ohjasin omien taitojeni mahdollistamalla tavalla. Tuo Dipin finaaliradan keppimoka ei johtunut keskittymisen herpaantumisesta, vaan siitä, etten osannut ottaa asiaa rataantutustumisessa huomioon. Tein radalla juuri siten, kuten olin tutustuessa suunnitellut. Siihen olen todella tyytyväinen. (Vaikka videoilta katsottuna oma ohjaus onkin ihan sieltä ja syvältä, mutta se on sellaista, mihin tämänhetkisillä taidoillani kykenen. Treenit jatkukoon.) Lisäksi Dippi teki viikonlopun aikana kaksi hyvää puomia, ja muutenkin koirat tulivat ohjauksiin juuri niin kuin ne on opetettu. Agility on äärettömän herkkä laji, ja tässä tapauksessa se näkyi tuossa keppien aloituksessa. 

Niin se jalka. Tuo adrenaliini on aika hyvä kipulääke. Sunnuntain aikana mittariin kertyi reilut 40 000 askelta/29 kilometriä, ja vaikka jalka tuntui koko ajan, en ajatellut sitä. Keskityin vain ja ainoastaan lämmittelyihin, suorituksiin ja jäähdyttelyihin. Ensin ja viimeksi mainitut ovat mulle tärkeitä. En saa kunnollista fiilistä päälle, jos joku muu hoitaa lämmittelyt ja jäähdyttelyt koiralle. Mulla on tietyt rutiinit, jotka ovat niin iskostuneet päähän, että ilman niitä suoritukseen lähteminen tuntuu oudolta. Siltä, ettei olla valmiina. 

Tässä yhteydessä täytyy vielä kehua sitä, miten hienosti kahden koiran kanssa kisaaminen sujui auttavien käsien ansiosta! Helpotti kovin, kun rataantutustumisen jälkeen ei tarvinnut lähteä juoksemaan häkkialueelle koiraa hakemaan, vaan se tuotiin kentälle. Ja joka kerta häkistä oli vielä valikoitunut oikea koira! :D Kiitos Elina. :)

Kuten arvata saattaa, veren adrenaalipitoisuuden laskun jälkeen jalka on sitten ollut kaikkea muuta kuin hyvä.. Täytyy nyt katsoa, mitä tästä kisaamisesta jatkossa taas tulee. Karsintoihin en edes yrittänyt (vaikka kuulinkin, että jopa meidän ranking-sijoilta olis ollut mahiksia päästä mukaan), mutta olin vähän miettinyt AgiRotua. Katsotaan. Jos koittaisi hankkiutua magneettikuvaan tässä lähitulevaisuudessa, niin olisi helpompi tehdä ratkaisuja kisojenkin suhteen. 



2 kommenttia:

  1. Siis niin ihanaa katsoa noita teidän kisavideoita :D Koirilla näyttää olevan niin hauskaa! Oon niin innoissani!

    Ja hei, se on tosi tärkeetä että sallii ne tunteet mitä tuntee. Harmitus on ok ja entistä enemmän harmittaa jos koittaa sen tunteenkin tukahduttaa.

    Mutta siis teidän sijoitukset oli tosi hyvät!

    Toivottavasti jalan kanssa tulisi nyt jotain selvyyttä. Kurja kun se vieläkin vaivaa :(

    Terkkuja ihanille karvapalleroille <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Agility ON hauskaa! (No useimmiten, kun muistaa, ettei ota liian tosissaan. :D) Iso osa hauskuudesta tulee toki siitä kun näkee, että koirat nauttivat myös. :)

      Toi on totta! En yhtään tajunnut sitä tuossa tilanteessa ennen kuin mulle sanottiin asiasta! Olipa helpottavaa. :D

      Toivon kans jotain selvyyttä tähän jalka-asiaan.

      Terkkuja sulle ja kissoille takasin! Olipa kiva, että kommentoit. :) Samalla tajusin, että oon unohtanut laittaa sun uuden blogin seurantaan. :O Täytyy siis tehdä se ja käydä lukemassa tähänastiset tekstit.:) Ihanaa juhannusta sinne! <3

      Poista