Lauantaina kisattiin Danin kanssa Janakkalassa. Alkuasetelmat kisapäivälle ei olleet kovin optimaaliset; mulla on ollu pari lihasta tuolla lonkan seudulla ihan totaalisen jumissa, ja kävelykin on tehnyt kipeää. Lisäksi kävin perjantaina hierojalla, joten lauantai-aamuna jalka oli sen tuntunen, ettei heti tehnyt mieli lähteä juoksemaan radalle. :/ Nyt mä todella tiedän, miksi koirat pidetään levossa hieronnan jälkeen. :D
Mutta mikäs sitä hullua estäisi, kisaamaan lähdettiin kuitenkin. :) Ekana Rantamäki-Lahtisen helppo agirata. Ainoa haastavampi kohta oli putki-puomierottelu, missä moni hyllyttikin. Me tosin hylkäydyttiin jo paljon ennen sitä. :D Ei me tosiaan päästy lähtöä pidemmälle, kun Dani aloitti radan hyppäämällä ekan riman päälle.. Ei siis ollut mikään perinteinen rimantiputus, vaan ponnisti ihan väärästä kohtaa. Häkeltyi kai itsekin niin, että tuli kakkoshypystä ohi. En korjannut --> hyl. Oli jotenkin muutenkin kummallisen tuntuinen tuolla radalla, ei hakenut esteitä normaalisti ym. Ja mikä vielä kummallisempaa, mun kiltti ja nöyrä nössö-Dani varasti molemmilta kontakteilta...(puomi ja aa, keinua ei ollut)! Siis mitä hittoa?! :D Pysähtyi kyllä, mutta vapautti itse itsensä. Ensin tuo vähän pisti ärsyttämään, mutta sitten ajattelin, että kun me ollaan niin pitkään taisteltu himmailuongelman kanssa, niin nythän tuo treeni on ainakin tuottanut tulosta. Oli nimittäin myös tosi nopeat (Daniksi) kontaktit! Puomillakin oli reilusti ennen mua alastulolla, mikä ei tosiaan ole tavallista. Että toisaalta se oli myös hyvä juttu ja merkki siitä, että treenillä on ollut vaikutusta. Nyt vaan tasapainoon nämä kaksi asiaa, niin eiköhän se siitä. :) Ja se putki-puomierottelu onnistui hyvin!
Tokana Herralan agirata, joka oli huomattavasti haastavampi. Tällä radalla niitä varmoja kontakteja olis kyllä tarvittu. Normaalissa tilanteessa olisin tehnyt vähän toisenlaisen ohjaussuunnitelman, mutta nyt kun en voinut oikein luottaa kontakteihin, niin täytyi vähän kikkailla. Jouduin mm. suunnittelemaan poispäinkäännöksen radalle. Se kun ei meillä oo tosiaankaan varma ohjaus. Pääsin onneksi ennen rataa tekemään aata ulkona. Tein sen vaan kerran ja seisotin kontaktilla vähän pidempään. Ja sehän riitti kiltti-Danille muistutukseksi. :) Teki seuraavalla radalla hienot kontaktit ja vapautui vasta luvalla. Tosin varsinkin aa oli sitten heti vähän hitaampi.. Oikeesti mä en ikinä voisi kuvitellakaan esim. kantavani tuota radalta pois kontaktivirheen takia. Sehän järkyttyisi syvästi, jos häneen oltaisi niin tyytymättömiä. ;-) Toisaalta kiva, kun uskoo niin pienestä, mut toisaalta saa kyllä olla tosi varovainen noiden huomauttamisten kanssa, jos haluaa vireen ja vauhdin säilyvän. Mutta siis takaisin aiheeseen. :) Poispäinkäännös toimi, ja Dani tuntui muutenkin ihan normaalilta (vrt. ekan radan kummalliseen ohjautuvuuteen). Tuloksena nolla. Luokat oli suht isoja, joten sijoituksilla ei juhlittu. Tällä radalla se oli 6./37. Mutta nolla mikä nolla, sillä nyt on sitten sm-nollat kerättynä! :)
Vikalla radalla (Herralan hyppis) meinasi käydä nolosti. :D Tulin just hallin pihaan lämppälenkiltä, kun kuulutettiin, että meitä edeltävä koirakko starttasi.. :P Hups, olinkin sitten tehnyt suunniteltua pidemmän lämppäilyn. No ei muuta kuin takki ekaan nurkkaan ja starttiviivalle. :D Eipä siinä paljon ehtinyt ajatuksia koota! Onneksi rata olis suht simppeli ja onnistui näköjään vähän vähemmälläkin ajattelulla. Yhteen pakkovalssiin en ehtinyt ja improvisoin siihen takaakierron ja takaaleikkauksen. Toimi se niinkin. :) Ei tuo sujuvaa menoa ollut, mutta kuitenkin nollalla maaliin.
Musta tuntuu, että eniten muutosta tän pitkän kisatauon aikana on tapahtunut mun pään sisällä. Tai oikeastaan meidän molempien päiden sisällä. :) Taidoissa ei varmaan oo niin suurta kehitystä tapahtunut, mut mulla on niin eri asenne nykyään kisoissa. En jaksa ajatella mitään tuloksia, vaan tavotteena on pitää kivaa ja saada tehtyä mahdollisimman sujuvia ratoja. Eikä mitään varmisteluohjauksia enää! Samoin pystyn paljon paremmin luottamaan omaan ohjaussuunnitelmaan, enkä mene "massan mukana" eli tee niin kuin muutkin tekee. Ja se on kyllä toiminut. :) Katsotaan, kuinka kauan osaan pitää tämän asenteen. :p Daninkin vire on nykyään sekä treeneissä että kisoissa paljon entistä parempi. Sille nyt on kyllä ihan looginen selitys, kun ollaan puoli vuotta hinkattu sellaisia pari estettä + palkka -treenejä. Kun nyt vaan saatais pidettyä tää! Ja sit toki niitä teknisiä taitojakin vois ruveta hiomaan.. :D
Hyvä mieli jäi siis taas päivästä, eikä edes juminen jalka sitä lannistanut! :) Nyt pidetään jokunen viikko kisatukoa ja katsellaan kisaamista sitten lähempänä sm-kisoja.
Loppuun vähän pentukuulumisia, kun ei oo tullut Dipistä kirjoiteltua vähään aikaan. Ikää sillä nyt siis 8kk (saahan sitä silloin kutsua vielä pennuksi?!). Arki on jo suht mutkatonta, ja pahimmista pöhinöistäkin ollaan päästy eroon. Mutta treeni kyllä jatkuu sen suhteen edelleen.. Pieniä merkkejä aikuistumisestakin on jo näkynyt; eilen nosti ekaa kertaa jalkaa lenkillä (tosin vaan kerran, sen jälkeen jatkettiin kyykkypissejä ;>) ja pari kertaa on nyt myös jättänyt huomioimatta luoksetulokäskyn, kun on ollut parempaa tekemistä.. Murh. :D Lenkillläkin se uskaltautuu entistä kauemmas. Kivasti kuitenkin edelleen tsekkailee, missä mä menen, vaikka reviiri onkin laajentunut. Agitreenit jatkuu edelleen ja niissä menestys on ollut vaihtelevaa. :P Mutta eipä meillä ole kiire mihinkään.
Pääsiäisenä osallistuttiin vähän vahingossa Dipin kanssa myös Lentsun tokokoulutukseen. :D Danin kanssa mun piti mennä, mut koska sillä oli vatsa vähän sekaisin, niin en halunnut sen kanssa tehdä. Niinpä Dippi pääsi sitten esittelemään (olemattomia) taitojaan. :D Saatiin kyllä kehuja takapään käytöstä, mihin oon itsekin ihan tyytyväinen. Tehtiin perusasentoa, seuraamista, noutoa, ruutua ja luoksetuloa. En jaksa nyt tarkemmin näistä alkaa raportoida, mutta ihan hyviä vinkkejä saatiin. Sit kun vielä jaksaisi/ehtisi niitä laittaa käytäntöön..
Mua on muutenkin viime aikoina vaivannut melkoinen motivaatiopula tokon suhteen. Sille ei meinaa riittää aikaa, ja voittajaa nyt vaan ei saada valmiiksi millään olkkaritreenillä + silloin tällöin hallitreeneillä. Dipille olkkaritreenit on vielä hyödyllisiä, mut Danin kanssa pitäis jaksaa raahautua halliin. Viime aikoina ei oo jaksanut, paitsi treenaamaan agia. :) Mut ei me oteta tästä paineita. Katsotaan, kasvaako motivaatio, kun ulkokentät sulavat.
Sellasta. Tulipa taas romaani. Onnittelut, jos olet jaksanut lukea tänne asti! :)
Näytetään tekstit, joissa on tunniste lonkkavamma. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste lonkkavamma. Näytä kaikki tekstit
maanantai 8. huhtikuuta 2013
sunnuntai 24. maaliskuuta 2013
En usko et on kesä kaukana, vaik on vielä pakkasta
Aloitetaan lonkkajaarituksella. Ne, joita kiinnostaa vaan koirajutut, voivat hypätä tekstissä pätkän eteenpäin, kisaraporttiin. :) Siis kävin viime tiistaina lonkan kontrollimagneetissa. Vielä en oo jutellut vastauksesta lääkärin kanssa, mut kuvan olen nähnyt. Sieltähän paljastui sekä hyviä että huonoja juttuja. Ensin ne hyvät (=loistavat) uutiset: reisiluu on kunnossa! Ei mitään merkkejä enää rasitusosteopatian aiheuttamasta turvottelusta! JEEE!! Yhdeksän kuukautta siihen meni, että luutui, mutta luutuihan se. :) Huh. Ihan huikea fiilis kyllä. Jossain vaiheessa olin niin varma, ettei parane koskaan.
Mut sit ne ikävämmät jutut. Kun eihän toi edelleenkään ole kivuton. (Ja tää seuraavahan ihan varmasti kiinnostaa kaikkia..) Lonkka on ok, vaikkakin tiukka toki, mut nyt oon onnistunut kipeyttämään pakaran. Ja kuvassakin näkyi ihan kunnon turvottelua istuinkyhmyn vieressä. Siis voi hitto. Diagnosoitiin äitin (sehän on fysioterapeutti) kanssa sinne hamstring-oireyhtymä. Lievänä tosin, kun ei istuminenkaan satu kovin pahasti. Juoksu kyllä sattuu.. Tää nyt on kuitenkin aika tuore juttu, että jos koittais hoitaa sen akuuttivaiheessa pois, niin ei pääsis kroonistumaan. Olin jo ton kontrollikuvan tuloksen kuultuani lähdössä juoksulenkille, mutta satuin puhumaan äitin kanssa puhelimessa ennen sitä. Äiti sitten takoi mun kaaliin, et nyt ei oikeesti kannattaisi juosta, etten saa tästäKIN pidempiaikaista vaivaa. Niinpä sitten kävelin, mikä oli varmasti aika fiksu veto. Onneksi on äidit! :D Nyt suunnitelma on se, että oon pari-kolme viikkoa juoksematta (pl. agilityt, mut ei niitä oo paljoa ;>) ja vedän Burana-kuurin. Eilisten kisojenkin jälkeen hengailin illan jääpussi takapuolessa. :D Auttoi! Ärsyttää, mut toisaalta tää juoksemattomuus sopii ihan hyvin yhteen myös mun nykyisen painonnostoprojektin kanssa, kun sellainenkin on tässä työn alla. :) (Tulipas tästä nyt pitkä sepustus näinkin henk. koht. asiasta, mut menkööt..).
Sit niihin kisoihin! Eilen siis juostiin Danin kanssa BATin kisoissa kolme rataa (2 x agi ja hyppis). Tuomarina oli Jokisen Asko. Ekana hyppis, joka oli kyllä hauska! Sai juosta, muttei kuitenkaan missään nimessä ollut helppo. Tonne tokalle putkelle oli aika vaikea ehtiä, ja se olikin aika yleinen hyllytyskohta. Monet juoksi myös ekan putken vasenta puolta, mut itse koin meille helpommaksi juosta putkien välistä. Tehtiin nollaa melkein loppuun asti, kunnes sitten olin ihan totaalisesti myöhässä persjätöstä, ja Dani irtosi putkeen. Mutta eipä haitannut, fiilis oli mitä parhain!
Tokana siis agirata, mikä oli myös ihan hauska. Ei kylläkään mikään kovin vaikea. Lähinnä alku mietitytti, kun siinä oli aika iso riski saada koira väärään päähän putkea, varsinkin jos jäi kakkoselle odottelemaan koiraa. Muuten radassa ei ihmeempiä. Tästä meille tuloksena nolla, sijoitus 5./35. Keinu oli meidän tasoon nähden aikas hyvä! :)
Vikana vielä agirata. Alussa oli inhottava keinullemeno. Siis meille inhottava. Se kun tuli tollasen pyörityksen jälkeen, niin siihen oli vaikeaa saada tarpeeksi vauhtia. Keinu olikin melko huono, mut sentään just ja just etutassut oli kontaktilla ennen kuin pysähtyi. Ekan putken jälkeen mokasin sitten itse, kun linjaus hypylle oli ihan sieltä ja syvältä. Dani tuli siis hypystä ohi, kun ei varmaan edes nähnyt koko hyppyä.. Loppurata oli ok, paitsi puomilta vapautin jostain syystä toosi aikasin.. Alun kepeillemenoon olin ihan tyytyväinen.
Omista mokista huolimatta jäi kyllä ihan huippufiilis kisoista! Oli vaan niin mahtavaa päästä taas kisaamaan! Danilla oli musta nyt ihan kiva vire, alkoi jo lähennellä sitä mitä se on treeneissä. :) On se kyllä mahtava kisakumppani. <3 Oikeesti leijuin koko loppuillan jossain sfääreissä, kun oli niin kivaa! :D Tätä me halutaan lisää!
Tää päivä meneekin ihan kokonaan töissä. Onneksi on mukavat naapurit, niin koirat pääsevät pissille. :) Kivaa sunnuntaita kaikille! No ainakin niille, jotka ei joudu kökkimään töissä. ;)
Mut sit ne ikävämmät jutut. Kun eihän toi edelleenkään ole kivuton. (Ja tää seuraavahan ihan varmasti kiinnostaa kaikkia..) Lonkka on ok, vaikkakin tiukka toki, mut nyt oon onnistunut kipeyttämään pakaran. Ja kuvassakin näkyi ihan kunnon turvottelua istuinkyhmyn vieressä. Siis voi hitto. Diagnosoitiin äitin (sehän on fysioterapeutti) kanssa sinne hamstring-oireyhtymä. Lievänä tosin, kun ei istuminenkaan satu kovin pahasti. Juoksu kyllä sattuu.. Tää nyt on kuitenkin aika tuore juttu, että jos koittais hoitaa sen akuuttivaiheessa pois, niin ei pääsis kroonistumaan. Olin jo ton kontrollikuvan tuloksen kuultuani lähdössä juoksulenkille, mutta satuin puhumaan äitin kanssa puhelimessa ennen sitä. Äiti sitten takoi mun kaaliin, et nyt ei oikeesti kannattaisi juosta, etten saa tästäKIN pidempiaikaista vaivaa. Niinpä sitten kävelin, mikä oli varmasti aika fiksu veto. Onneksi on äidit! :D Nyt suunnitelma on se, että oon pari-kolme viikkoa juoksematta (pl. agilityt, mut ei niitä oo paljoa ;>) ja vedän Burana-kuurin. Eilisten kisojenkin jälkeen hengailin illan jääpussi takapuolessa. :D Auttoi! Ärsyttää, mut toisaalta tää juoksemattomuus sopii ihan hyvin yhteen myös mun nykyisen painonnostoprojektin kanssa, kun sellainenkin on tässä työn alla. :) (Tulipas tästä nyt pitkä sepustus näinkin henk. koht. asiasta, mut menkööt..).
Sit niihin kisoihin! Eilen siis juostiin Danin kanssa BATin kisoissa kolme rataa (2 x agi ja hyppis). Tuomarina oli Jokisen Asko. Ekana hyppis, joka oli kyllä hauska! Sai juosta, muttei kuitenkaan missään nimessä ollut helppo. Tonne tokalle putkelle oli aika vaikea ehtiä, ja se olikin aika yleinen hyllytyskohta. Monet juoksi myös ekan putken vasenta puolta, mut itse koin meille helpommaksi juosta putkien välistä. Tehtiin nollaa melkein loppuun asti, kunnes sitten olin ihan totaalisesti myöhässä persjätöstä, ja Dani irtosi putkeen. Mutta eipä haitannut, fiilis oli mitä parhain!
Tokana siis agirata, mikä oli myös ihan hauska. Ei kylläkään mikään kovin vaikea. Lähinnä alku mietitytti, kun siinä oli aika iso riski saada koira väärään päähän putkea, varsinkin jos jäi kakkoselle odottelemaan koiraa. Muuten radassa ei ihmeempiä. Tästä meille tuloksena nolla, sijoitus 5./35. Keinu oli meidän tasoon nähden aikas hyvä! :)
Vikana vielä agirata. Alussa oli inhottava keinullemeno. Siis meille inhottava. Se kun tuli tollasen pyörityksen jälkeen, niin siihen oli vaikeaa saada tarpeeksi vauhtia. Keinu olikin melko huono, mut sentään just ja just etutassut oli kontaktilla ennen kuin pysähtyi. Ekan putken jälkeen mokasin sitten itse, kun linjaus hypylle oli ihan sieltä ja syvältä. Dani tuli siis hypystä ohi, kun ei varmaan edes nähnyt koko hyppyä.. Loppurata oli ok, paitsi puomilta vapautin jostain syystä toosi aikasin.. Alun kepeillemenoon olin ihan tyytyväinen.
Omista mokista huolimatta jäi kyllä ihan huippufiilis kisoista! Oli vaan niin mahtavaa päästä taas kisaamaan! Danilla oli musta nyt ihan kiva vire, alkoi jo lähennellä sitä mitä se on treeneissä. :) On se kyllä mahtava kisakumppani. <3 Oikeesti leijuin koko loppuillan jossain sfääreissä, kun oli niin kivaa! :D Tätä me halutaan lisää!
Tää päivä meneekin ihan kokonaan töissä. Onneksi on mukavat naapurit, niin koirat pääsevät pissille. :) Kivaa sunnuntaita kaikille! No ainakin niille, jotka ei joudu kökkimään töissä. ;)
maanantai 11. maaliskuuta 2013
Ole hetki niin kuin huomista ei olisikaan
Noniin, josko sitä ehtis kirjoittelemaan viikonlopun tapahtumista! Saadaan nimittäin piirtää rasti seinään. ;) Me kisattiin Danin kanssa! Hetki onkin vierähtänyt edellisistä kisoista. Kisattiin siis marraskuun alussa yhdet kisat, mutta silloinhan jalka ei ollutkaan vielä kunnossa. Eikä myöskään syyskuun kokeilussa. Kesäkuuhun astihan kisattiin aktiivisesti, mutta sit päätin antaa jalan levätä. Alkukesän kisatkin mentiin Buranan avulla. Että hetkihän (siis noin vuosi) siitä on, kun ollaan päästy kisaamaan niin, että siitä on oikeasti päässyt nauttimaan..
Mutta nyt oli kivaa! Tai kiva on liian laimea ilmaisu, oli ihan huippua! :) Meillä ei ollut mitään tulospaineita, nautittiin vaan kisaamisesta. Vaikka mä ihan koko ajan pelkään, että tää ei ookaan totta, ja lonkka (tai jotain muuta..) menee rikki uudestaan, niin silti pystyin myös nauttimaan. Ja ehkä se on ihan hyvä, että vähän pelottaa. On niitä liian uhkarohkeita kokeiluja tässä nyt kuitenkin tullut tehtyä.
Sitten itse kisoihin. :) Tuomarina oli Saviojan Anne, joka olikin tehnyt aikamoiset pyöritysradat! Ei Annella tollasia ollut silloin, kun viimeksi ollaan hänen radoillaan menty. Ihan kivat radat oli, mutta toi pyörittely nyt vaan syö tosi paljon Danin vauhtia. Eka rata esimerkiksi alkoi kakkosaidan niisto-sokkarilla. Nää on meille niin pahoja, kun ei päästä kunnolla vauhtiin. Mutta toki näitäkin täytyy treenata. Ekan radan rataantutustumisessa muuten kävi aika "hauska" juttu. Aikaa oli kulunut joku reilu neljä minuuttia, ja olin mielestäni saanut hyvät ohjaussuunnitelmat tehtyä. Siinä sitten eräs kanssakilpailija huomautti, että ohjaan suoraan kympiltä kahdelletoista..! Siis ihanaa, että joku viitsii huomauttaa asiasta! Olisin tarjonnut kyseiselle ihmiselle kahvit, mutta ei hän huolinut. :) No mutta mun ohjaussuunnitelmat meni sitten ihan uusiksi siinä kohtaa rataa, enkä ehtinyt enää tekemään uutta, kun aika loppui. Kiva.
Rata lähti vähän tahmeasti liikkeelle. Keinu oli huono, mutta se nyt oli odotettavissakin, kun Hyvinkäällä on se raskas, puinen ja mun mielestä myös kovin liukas keinu. Sitten tultiin siihen kohtaan, missä mulla oli vaan pikainen hätäratkaisu tehtynä. Tai lähinnä en ollut ehtinyt miettiä, kuinka pitkältä koira pitää hakea putkesta (vaarana ansahyppy) ja vastaavasti kuinka aikaisin pitää lähteä pinkomaan, että ehtii ohjaamaan pussin jälkeisen keppien avokulman. Toteutus meni sitten niin, että hain koiran putkesta, mutta en ehtinyt sinne kepeille. Danillehan avokulmat on tosi vaikeita, ja ehdin jo luulla, että nyt tulee virhe. Dani pyörähtikin ympäri ennen keppejä, mutta Anne ei tästä kieltoa antanut. Jotenkin se koira sitten vaan pelasti tilanteen ja hakeutui kepeille oikein, vaikka ohjaaja räpelsi jotain epämääräistä takana. Hieno Dani! Loppuradassa ei ihmeempiä ja nollalla tultiin maaliin. Mitään tyylipuhdasta tuo ei ollut tosiaankaan, ja vauhtikaan ei ollut ollenkaan sitä, mitä treeneissä. Mutta nää nyt oli ekat kisat näin pitkän tauon jälkeen ja kahden ratatreenin valmistautumisella, joten en ollut kovin pettynyt.
Hyppikselläkin oli mutkaa kerrakseen. Ja mä nössönä tein lähes kaikki ohjaukset kökkövalsseilla.. Pituudelta käännyttiin tiukkaan kepeille, ja siinä pelotti, että Dani kolauttaa vikan palikan. Ihan hyvin tuo meni kuitenkin. Muutenkin mentiin rata virheettä. Yhden valssin linjaus radan lopussa meni ihan miten saattuu, ja siinä tuli ylimääräistä lenkkiä. Mutta nolla mikä nolla. Aikas uskomatonta, että onnistuttiin tämmöisellä valmistautumisella tekemään tupla! Kaikkea säätöähän siellä tosiaan tuli, mutta oli siellä hyviäkin juttuja.
Meinasin ensin, etten laita videoita tänne, mutta mitäs sitä toisaalta peittelemään.. On vaan niin karmeaa toi mun ohjaus. Kukahan leikkaisi noi mun huitovat kädet irti?! Enkä edes juokse, huoh. Mutta on tällä tauollakin pakko olla vähän osuutta asiaan.. :p Tässä ne nyt sit olis:
Agirata
Hyppis
Oman kisaamisen jälkeen olin vielä loppupäivän kisoissa töissä. Alkoi iltaan mennessä jo vähän painaa edellisen yön neljän tunnin unet. Ei ehtinyt nukkumaan Dipin yötreenien jälkeen. ;) Sunnuntaina nukuttiinkin sitten piiitkään. Ihanaa, kun Dippikin jo vähän antaa armoa, eikä tarvi heti silmien avaamisen jälkeen rynnätä pihalle. :)
Ois kyllä taas kaikkea kirjoiteltavaa, mutta kun ei ehdi/saa aikaiseksi päivittää blogia.. Lisäksi näitä aurinkoisia kevätpäiviä on varjostanut tässä viime aikoina yksi asia, minkä takia ei oo oikein jaksanut miettiä tämmösiä juttuja.. Ei siitä nyt sen enempää täällä ja ehkäpä siitäkin taas selvitään pienellä tsempillä. :)
Mutta nyt oli kivaa! Tai kiva on liian laimea ilmaisu, oli ihan huippua! :) Meillä ei ollut mitään tulospaineita, nautittiin vaan kisaamisesta. Vaikka mä ihan koko ajan pelkään, että tää ei ookaan totta, ja lonkka (tai jotain muuta..) menee rikki uudestaan, niin silti pystyin myös nauttimaan. Ja ehkä se on ihan hyvä, että vähän pelottaa. On niitä liian uhkarohkeita kokeiluja tässä nyt kuitenkin tullut tehtyä.
Sitten itse kisoihin. :) Tuomarina oli Saviojan Anne, joka olikin tehnyt aikamoiset pyöritysradat! Ei Annella tollasia ollut silloin, kun viimeksi ollaan hänen radoillaan menty. Ihan kivat radat oli, mutta toi pyörittely nyt vaan syö tosi paljon Danin vauhtia. Eka rata esimerkiksi alkoi kakkosaidan niisto-sokkarilla. Nää on meille niin pahoja, kun ei päästä kunnolla vauhtiin. Mutta toki näitäkin täytyy treenata. Ekan radan rataantutustumisessa muuten kävi aika "hauska" juttu. Aikaa oli kulunut joku reilu neljä minuuttia, ja olin mielestäni saanut hyvät ohjaussuunnitelmat tehtyä. Siinä sitten eräs kanssakilpailija huomautti, että ohjaan suoraan kympiltä kahdelletoista..! Siis ihanaa, että joku viitsii huomauttaa asiasta! Olisin tarjonnut kyseiselle ihmiselle kahvit, mutta ei hän huolinut. :) No mutta mun ohjaussuunnitelmat meni sitten ihan uusiksi siinä kohtaa rataa, enkä ehtinyt enää tekemään uutta, kun aika loppui. Kiva.
Rata lähti vähän tahmeasti liikkeelle. Keinu oli huono, mutta se nyt oli odotettavissakin, kun Hyvinkäällä on se raskas, puinen ja mun mielestä myös kovin liukas keinu. Sitten tultiin siihen kohtaan, missä mulla oli vaan pikainen hätäratkaisu tehtynä. Tai lähinnä en ollut ehtinyt miettiä, kuinka pitkältä koira pitää hakea putkesta (vaarana ansahyppy) ja vastaavasti kuinka aikaisin pitää lähteä pinkomaan, että ehtii ohjaamaan pussin jälkeisen keppien avokulman. Toteutus meni sitten niin, että hain koiran putkesta, mutta en ehtinyt sinne kepeille. Danillehan avokulmat on tosi vaikeita, ja ehdin jo luulla, että nyt tulee virhe. Dani pyörähtikin ympäri ennen keppejä, mutta Anne ei tästä kieltoa antanut. Jotenkin se koira sitten vaan pelasti tilanteen ja hakeutui kepeille oikein, vaikka ohjaaja räpelsi jotain epämääräistä takana. Hieno Dani! Loppuradassa ei ihmeempiä ja nollalla tultiin maaliin. Mitään tyylipuhdasta tuo ei ollut tosiaankaan, ja vauhtikaan ei ollut ollenkaan sitä, mitä treeneissä. Mutta nää nyt oli ekat kisat näin pitkän tauon jälkeen ja kahden ratatreenin valmistautumisella, joten en ollut kovin pettynyt.
Hyppikselläkin oli mutkaa kerrakseen. Ja mä nössönä tein lähes kaikki ohjaukset kökkövalsseilla.. Pituudelta käännyttiin tiukkaan kepeille, ja siinä pelotti, että Dani kolauttaa vikan palikan. Ihan hyvin tuo meni kuitenkin. Muutenkin mentiin rata virheettä. Yhden valssin linjaus radan lopussa meni ihan miten saattuu, ja siinä tuli ylimääräistä lenkkiä. Mutta nolla mikä nolla. Aikas uskomatonta, että onnistuttiin tämmöisellä valmistautumisella tekemään tupla! Kaikkea säätöähän siellä tosiaan tuli, mutta oli siellä hyviäkin juttuja.
Meinasin ensin, etten laita videoita tänne, mutta mitäs sitä toisaalta peittelemään.. On vaan niin karmeaa toi mun ohjaus. Kukahan leikkaisi noi mun huitovat kädet irti?! Enkä edes juokse, huoh. Mutta on tällä tauollakin pakko olla vähän osuutta asiaan.. :p Tässä ne nyt sit olis:
Agirata
Hyppis
Oman kisaamisen jälkeen olin vielä loppupäivän kisoissa töissä. Alkoi iltaan mennessä jo vähän painaa edellisen yön neljän tunnin unet. Ei ehtinyt nukkumaan Dipin yötreenien jälkeen. ;) Sunnuntaina nukuttiinkin sitten piiitkään. Ihanaa, kun Dippikin jo vähän antaa armoa, eikä tarvi heti silmien avaamisen jälkeen rynnätä pihalle. :)
Ois kyllä taas kaikkea kirjoiteltavaa, mutta kun ei ehdi/saa aikaiseksi päivittää blogia.. Lisäksi näitä aurinkoisia kevätpäiviä on varjostanut tässä viime aikoina yksi asia, minkä takia ei oo oikein jaksanut miettiä tämmösiä juttuja.. Ei siitä nyt sen enempää täällä ja ehkäpä siitäkin taas selvitään pienellä tsempillä. :)
sunnuntai 24. helmikuuta 2013
Hirveetä hehkutusta
Nopeasti lyhyt hehkutuspostaus. Meillä oli tänään aluevalkkutreenit Danin kanssa. Ja voi sitä fiilistä, minkä noista treeneistä sai!!! Dani oli vaan niin päheä (ohjaaja ei niinkään..). Teki duunia ihan loistavalla vireellä ja keinukin oli todella hyvä! Ja siis kun nää treenit on sattuneesta syystä ollut niin pitkään tauolla, niin jokaiseen treeniin suhtautuu nyt ihan eri tavalla kuin ennen. Ne ei ole vaan yhdet treenit muiden joukossa, vaan Treenit, joita odotetaan, joihin valmistaudutaan, joista nautitaan täysillä ja joissa keskitytään koko ajan intensiivisesti tekemiseen. Kun huomaa, etteivät asiat ole itsestäänselvyyksiä, niin niitä oppii arvostamaan ihan eri tavalla.
Koko ajan mulla on kuitenkin pelko takaraivossa siitä, että tää ihanuus ei jatku. Että jalka ei kestä treenejä ja kipeytyy uudestaan. Pakko nyt vaan ottaa maltilla vielä. Ja nauttia täysillä näistä (suht) kivuttomista ihanista hetkistä agilityn parissa. :)
Menee nyt jo aikamoiseksi ällöherkistelyksi, mut paljastetaan nyt, että mua oikeesti rupes ihan itkettämään kotimatkalla. Ilosta. Tää on niin just sitä, mitä mä oon kaivannut. Mitä en oo pystynyt tekemään ihan liian pitkään aikaan. Oon vaan kuunnellut kaverien tarinoita treeneistä ja kisoista, mutta en oo itse päässyt niitä kokemaan. Nyt mä taas muistin sen fiiliksen, minkä treenit parhaimmillaan voi saada aikaan. Huh, jotain ihan parhautta nähdä, kuinka koira nauttii tekemisestä ja toimia saumattomassa yhteistyössä sen kanssa . <3
No niin, eiköhän siinä nyt ollut jo tarpeeksi herkistelyä. :D Aika monta riviä tekstiä, asiaa ehkä kovin vähän. :p Mut pitipä nyt päästä jakamaan osa tästä fiiliksestä ja voi sitten itsekin muistella jälkeenpäin.
Niin ja Dipillä on Mörköikä. Isolla ämmällä. Ohitukset menee jo paremmin, mut muuten pöhisee kaikelle mahdolliselle, mm. maassa olevalle muovipussille, lumen alta pilkottavalle kivelle (!) ja ruutunauhoja korjaavalle Katalle. Eipä tuossa mitään, on ennemminkin jo hieman huvittavaa. :D Menee varmasti iän myötä ohi.
Kivaa viikkoa kaikille! Täällä lomaillaan koko ensi viikko! Huippua!
Koko ajan mulla on kuitenkin pelko takaraivossa siitä, että tää ihanuus ei jatku. Että jalka ei kestä treenejä ja kipeytyy uudestaan. Pakko nyt vaan ottaa maltilla vielä. Ja nauttia täysillä näistä (suht) kivuttomista ihanista hetkistä agilityn parissa. :)
Menee nyt jo aikamoiseksi ällöherkistelyksi, mut paljastetaan nyt, että mua oikeesti rupes ihan itkettämään kotimatkalla. Ilosta. Tää on niin just sitä, mitä mä oon kaivannut. Mitä en oo pystynyt tekemään ihan liian pitkään aikaan. Oon vaan kuunnellut kaverien tarinoita treeneistä ja kisoista, mutta en oo itse päässyt niitä kokemaan. Nyt mä taas muistin sen fiiliksen, minkä treenit parhaimmillaan voi saada aikaan. Huh, jotain ihan parhautta nähdä, kuinka koira nauttii tekemisestä ja toimia saumattomassa yhteistyössä sen kanssa . <3
No niin, eiköhän siinä nyt ollut jo tarpeeksi herkistelyä. :D Aika monta riviä tekstiä, asiaa ehkä kovin vähän. :p Mut pitipä nyt päästä jakamaan osa tästä fiiliksestä ja voi sitten itsekin muistella jälkeenpäin.
Niin ja Dipillä on Mörköikä. Isolla ämmällä. Ohitukset menee jo paremmin, mut muuten pöhisee kaikelle mahdolliselle, mm. maassa olevalle muovipussille, lumen alta pilkottavalle kivelle (!) ja ruutunauhoja korjaavalle Katalle. Eipä tuossa mitään, on ennemminkin jo hieman huvittavaa. :D Menee varmasti iän myötä ohi.
Kivaa viikkoa kaikille! Täällä lomaillaan koko ensi viikko! Huippua!
maanantai 21. tammikuuta 2013
Liekeissä!
Arvatkaapa missä me oltiin eilen? No ohjatuissa agilitytreeneissä! Viime kerrasta on hetki aikaa.. Päätin käydä alueellisen valmennusryhmän treeneissä kokeilemassa, mitä jalka sanoo agilitystä. Ville oli suunnitellut helpon radan, jossa teemana oli vauhti. Päästiin eka kerta nollalla läpi. :) Aika paljon noissa treeneissä sai juosta, eikä jalassa tuntunut ollenkaan pahalta. :) Olipas mukavaa! Danikin oli kovin taitava. Kontakteihin en tosin ole edelleenkään täysin tyytyväinen, mut on ne huonommatkin (=hitaammat) joskus olleet.
Dipin kanssa ollaan nyt muutama kerta käyty Maijun treeneissä. Pääasiassa teemana on ollut irtoaminen. Palkan tulee nyt tulla aina muualta tai jos tulee mun kädestä, niin tulee heittämällä. Dippi kun tykkää kovin napsia mua käsistä.. Ollaan tehty ihan perusohjaustreeniä (valsseja, takaaleikkauksia, takaakiertoja jne.) siivekkeillä ja sit myös aika paljon suoria. Esteistä ollaan menty vaan "hyppyjä" (niitä siivekkeitä), putkea ja pussia ollaan myös aloiteltu. Mukavaa on ollut!
Dipin kanssa aloitettiin myös Alatalon Vapun motivaatiokurssi, joka kestää yhteensä kolme kertaa. Ei sillä, että meillä mitään suurempia ongelmia olisi motivoinnissa, mutta halusin, että joku katsoo meidän leikkimistä ja yhteistyötä tarkemmin. Ekalla kerralla aika meni pitkälti jutteluun ja teorian läpikäyntiin. Kerettiin kuitenkin jonkin verran näyttää meidän leikkimistä Vapulle. Ja ihan hyvältähän se kuulemma näytti. :) Itse huomasin, että pari kertaa Dipin keskittyminen hieman herpaantui, kun ulkopuolella oli paljon häiriötä. Palasi kyllä taas nopeasti takaisin leikkiin. Innolla odotan seuraavia kertoja!
Dani kävi viime viikolla taas Tytillä hierottavana. Selässä oli hieman normaalia enemmän tiukkuutta, mikä oli mulla kyllä jo tiedossa. En ookaan täällä kertonut Danin "pienestä" seikkailusta ennen joulua. Sitä kun tarpoo menemään umpihangessa pupun perässä ja sen jälkeen etsimässä muuta laumaa, niin ei ihme, jos vähän ottaa selkälihaksiin..
Ainiin, jos joku haluaa lisäjännitystä elämään, niin tässäpä hyvä keino: jätä lompakko kotiin ja lähde 40 kilometrin päähän agilitytreeneihin. Totea matkalla, että bensavalo palaa. Lisäjännitystä tuo se, että kello on kaksitoista yöllä ja pakkasta 27 astetta. :D (Eipä siinä, kotiin päästiin ja auto lähti vielä seuraavanakin päivänä käyntiin. Mä vaan oon aina niin paniikissa ton bensavalon kanssa, enkä uskalla testata, kuinka pitkälle auto kulkee. Nyt ei vaan ollut vaihtoehtoja. :p)
tiistai 8. tammikuuta 2013
Uuden vuoden ja alkuvuoden touhuilut
Onhan tosta uudesta vuodesta jo aikaa, mutta kun ei oo ehtinyt päivittämään blogia sen jälkeen. Aattoilta vietettiin meillä kotona rauhallisissa merkeissä. Vaihtoehtona oli mennä koirien kanssa kaverille; kaksioon jossa asuu myös kissa, juoksuinen porokoira (jotka eivät Nellin kanssa "oikein tule toimeen") sekä puolivuotias lapsi, jonka pitäisi saada nukkua. Veikkaan, että tästä olisi tullut vähemmän rauhallinen uusi vuosi. ;) Niinpä päätin pysyä kotona. Sehän ei mikään vaihtoehto ollutkaan, että olisin lähtenyt johonkin ilman koiria.
Käytiin kyllä vielä aattona treeneissä (klo 17-18) ja sen jälkeen pienellä lenkillä treeniporukan kanssa. Paukuttelut kuului kauempaa, eikä kukaan ampunut ihan vieressä, teollisuusalueella kun oltiin. Mun koirista Nelli oli ainoa, joka osoitti huomanneensa paukkeen; vähän pälyili ympärilleen. Pojat eivät reagoineet mitenkään. Dippi ei reagoinut raketteihin koko iltana edes pahimman paukkeen aikaan. Danin piti välillä sisällä pöhistä, ulkona ei ollut ongelmaa.. Tosi ihana oli kyllä huomata, että pentu oli noin rento! :)
Dipin kanssa aloitettiin agilitykurssi viime viikolla. :D Siis kierrellään siivekkeitä, juostaan niiden välistä ja leikitään. :) Kouluttajana toimii Korhosen Maiju, huippua! Dippi oli taas vallan pätevä ja toimi vieraassa hallissa ihan normaalisti, eli oli kovin hurrrja. ;) Kädet oli taas treenien jälkeen sen näköiset, että leikitty on. Kun ei aina osu just siihen leluun.. ;) Treeniaika ei meillä ole mikään ihanteellinen (perjantai-iltana klo 21.30-22.30), mutta ei anneta sen häiritä!
Piti vielä laskea itselle muistiin tilastoja niistä parista kisassa, joissa ollaan vuoden aikana käyty. Tässäpä ne:
Dani: 28 starttia/11 nollaa --> nollaprosentti 39.
Nelli: 14 starttia/9 nollaa (joissa mukana yksi tripla- ja yksi tuplanolla) --> nollaprosentti 64.
Siinäpä meidän kisailut. Josko ensi vuodelle saisi enemmän startteja? Tai sitten ei, katsellaan. :)
Loppuun vielä "pari" sanaa ei-koirajuttuja. Viime kerralla fyssarikäynnin yhteydessä löytyi uusi ongelma. Tuolla "ongelma-alueella" (l. nivusessa ja lonkassa) on moni lihas ihan totaalisessa krampissa. Hieromisesta ei tullut mitään, kun sattui ihan pirusti. Koitettiin laittaa sinne akupunktioneuloja, mutta ei siitäkään oikein tullut mitään, kun neulat vaan lävistivät ihon, eivätkä menneet sinne tukossa olevaan lihakseen.. :D (Fyssari ei ollut uskoa silmiään..) Kiva, en tosiaan oo tajunnut, millaset jumit siellä on! Aika koomista jopa, et tarkkailen silmä kovana koirien lihaskuntoa ja mahdollisia jumeja, eivätkä säännölliset fyssarikäynnit (ei oo ilmasta) tunnu ollenkaan pahalta. Itsestäni en sitten jaksa pitää ollenkaan huolta. Pitäis ehkä.. :)
Semmosta kuuluu meidän alkuvuoteen. Mukavaa viikkoa kaikille!
Käytiin kyllä vielä aattona treeneissä (klo 17-18) ja sen jälkeen pienellä lenkillä treeniporukan kanssa. Paukuttelut kuului kauempaa, eikä kukaan ampunut ihan vieressä, teollisuusalueella kun oltiin. Mun koirista Nelli oli ainoa, joka osoitti huomanneensa paukkeen; vähän pälyili ympärilleen. Pojat eivät reagoineet mitenkään. Dippi ei reagoinut raketteihin koko iltana edes pahimman paukkeen aikaan. Danin piti välillä sisällä pöhistä, ulkona ei ollut ongelmaa.. Tosi ihana oli kyllä huomata, että pentu oli noin rento! :)
Dipin kanssa aloitettiin agilitykurssi viime viikolla. :D Siis kierrellään siivekkeitä, juostaan niiden välistä ja leikitään. :) Kouluttajana toimii Korhosen Maiju, huippua! Dippi oli taas vallan pätevä ja toimi vieraassa hallissa ihan normaalisti, eli oli kovin hurrrja. ;) Kädet oli taas treenien jälkeen sen näköiset, että leikitty on. Kun ei aina osu just siihen leluun.. ;) Treeniaika ei meillä ole mikään ihanteellinen (perjantai-iltana klo 21.30-22.30), mutta ei anneta sen häiritä!
Piti vielä laskea itselle muistiin tilastoja niistä parista kisassa, joissa ollaan vuoden aikana käyty. Tässäpä ne:
Dani: 28 starttia/11 nollaa --> nollaprosentti 39.
Nelli: 14 starttia/9 nollaa (joissa mukana yksi tripla- ja yksi tuplanolla) --> nollaprosentti 64.
Siinäpä meidän kisailut. Josko ensi vuodelle saisi enemmän startteja? Tai sitten ei, katsellaan. :)
Loppuun vielä "pari" sanaa ei-koirajuttuja. Viime kerralla fyssarikäynnin yhteydessä löytyi uusi ongelma. Tuolla "ongelma-alueella" (l. nivusessa ja lonkassa) on moni lihas ihan totaalisessa krampissa. Hieromisesta ei tullut mitään, kun sattui ihan pirusti. Koitettiin laittaa sinne akupunktioneuloja, mutta ei siitäkään oikein tullut mitään, kun neulat vaan lävistivät ihon, eivätkä menneet sinne tukossa olevaan lihakseen.. :D (Fyssari ei ollut uskoa silmiään..) Kiva, en tosiaan oo tajunnut, millaset jumit siellä on! Aika koomista jopa, et tarkkailen silmä kovana koirien lihaskuntoa ja mahdollisia jumeja, eivätkä säännölliset fyssarikäynnit (ei oo ilmasta) tunnu ollenkaan pahalta. Itsestäni en sitten jaksa pitää ollenkaan huolta. Pitäis ehkä.. :)
Semmosta kuuluu meidän alkuvuoteen. Mukavaa viikkoa kaikille!
perjantai 28. joulukuuta 2012
Jatkaa on hyvä kun on kädet täynnä voimaa kuljettaa tätä laivaa. Myrsky tuo vaan rikkautta tullessaan.
Joulu tuli ja meni, nopeasti. Mutta olipahan mukavaa! Aika meni sukulaisia tavaten, leväten, syöden ja lenkkeillen. Koirat käyttäytyivät melko hyvin, eikä edes siskon kissan kanssa tullut suurempia rähinöitä. :) Dippi oli kyllä kovin vieraskorea ensimäiset kaksi päivää. Oli normaalia rauhallisempi ja teki kaikki tarpeensa ulos! Siis kokonaisten kahden päivän ajan! :O Eipä oo ennen moista tapahtunut. Kolmantena päivänä alkoi sitten jo tuttu riekkuminen, ja silloin tuli kahdet pissatkin sisälle. Kun ei sitä siinä vauhdissa niin huomaa. ;) Kaikki koirat käyttäytyivät hienosti myös sukulaislapsien kanssa. Dippiä tosin ensin vähän ihmetytti ne pikkuihmiset. Mutta kyllä sekin sitten nopeasti sulatti huutavat ja juoksevat lapset. Muutenkin kaikki meni niin hyvin, ja toki oli ihanaa olla äidin passattavana. :p Ihana joulu oli kyllä! <3 Ei haitannut edes aaton huono ajokeli. Matka kyllä sujui, mutta tavallista hitaammin.
Ja sitten "pari" sanaa vuodesta 2012. Onpahan ollut vuosi. Ei kyllä jää mitenkään hyvällä tavalla mieleen, vaikka mieleen jääkin. En sanois, että on ollut elämäni raskain vuosi, mut kyllä tää top3:een menee. Vaikka onhan tässä kivojakin juttuja tapahtunut, onneksi. Kuluneen vuoden aikana on tullut aika paljon pohdiskeltua juttuja. Että mikä on oikeasti tärkeää ja mikä vähemmän tärkeää. Asenne ja suhtautuminen moniin juttuihin on muuttunut kovastikin tässä vuoden aikana. Ja josko oisin saanut edes vähän lisää kärsivällisyyttä, sitä kun ei liioiksi ole ollut. :P
Seuraavaksi meidän vuosi lyhyesti. Kisoja, treenejä, muuta elämää ja valitettavasti myös vammoja, koska ne nyt vaan ovat olleet niin keskeisessä asemassa kuluneena vuonna. :/ En tiedä, mitä kaikkea tänne on fiksua kirjoittaa, mut enpä nyt kauheesti jaksa stressata siitä. Alkuvuosi ja kevät menivät kisatessa ja treenatessa agia. Danin kanssa alettiin jo löytää yhteistä säveltä radoilla ja saatiin jonkun verran ehjiä suorituksia. Nellin kanssa kisattiin alkuvuodesta vähemmän, lähempänä sm:iä sitten muutamat startit tehtiin senkin kanssa. Ja mä taistelin kipuilevan nilkan kanssa.
Toukokuussa käytiin Danin kanssa tokokokeessa hakemassa elämämme ensimmäinen kakkostulos. Dani jumitti kaukot, ja tuli siellä jotain muutakin pientä. Mun nilkka alkoi olla kunnossa. Juoksin HCR:n ilman kipuja. <3
Kesäkuussa sitten lähdettiin Nooran kanssa kesälomareissulle Jyväskylään, agin sm-kisoihin. Tää reissu on yksi niistä tän vuoden hyvistä muistoista. Siitä huolimatta, että oma lonkka oli kipeytynyt pari viikkoa sitten ja oli sm:ien aikaan oikeasti tosi kipeä. En vaan silloin tiennyt, mistä tuo johtui, joten Buranalla mentiin. Omat henkilökohtaiset tavoitteet kyllä täyttyivät noissa skaboissa. Mullahan siis oli tavoitteena vaan saada pidettyä oma pää kasassa. Kun sen kanssa on ollut vähän ongelmia aina, kun on isommat kisat/tuloksella on normaalia enemmän merkitystä. ;-) Mut nyt kyettiin tekemään puhdas rata ilman ihan kamalan suuria varmisteluja! Rata itsessäänhän oli aika helppo, mut kyllä silläkin mokata pystyi. Ihanneaika oli tiukka, eikä me siihen ihan keretty. Mut eipä kerennyt kovin moni muukaan. Päästiin juuri ja juuri finaaliin, mut moni yleensä meitä nopeampi koira jäi finaalin ulkopuolelle. Finaalissa sitten pieni herpaantuminen toi hylkäyksen putki/aa -erottelussa, mut kokemus oli hieno! :) (Tulipas tästä nyt pitkä sepustus. ;))
Kesäkuussa kisattiin vielä juhannuskisat Tuorlassa molempien koirien kanssa. Nelli kisasi tuolloin tiettävästi elämänsä viimeiset radat. Tuloksena tuplanolla. Sen jälkeen kisailtiin harvakseltaan Danin kanssa. Oman koiven mukaan mentiin. Treenattiin kyllä. Heinäkuussa Nelli lähti elämänsä viimeisiin (?) agitreeneihin pirteänä, palasi treeneistää kipeänä ja liikkuen huonosti. Kahteen kuukauteen noiden treenien jälkeen se ei hypänyt sänkyyn eikä autoon. Eläinlääkärissä kipujen syyksi paljastui nivelrikko ja spondyloosi.
Elokuussa käytiin Danin kanssa uudestaan yrittämässä sitä AVOa. Tuloksena 1-tulos, jonka myötä Danille TK2-titteli. Ja siinä elokuussa oli se pyörä-äksidenttikin, kun otettiin auton kanssa yhteen suojatiellä.. Elokuussa myös syntyi maailmaan (=Inkooseen) muutama kultainen pentunen. <3 Ja siitähän se jännittäminen alkoi toden teolla. :) Eräs näistä kultakimpaleista on se juttu, miksi tää vuosi ei todellakaan ole ollut pelkkää murhetta. <3 (Alla olevan kuvan ottanut Hanna J.)
Syksy onkin mennyt omia vaivoja parannellessa. Miettiessä, kannattaako levätä vai liikkua. Ja miten paljon. Agilityäkin ollaan treenattu kipujen ehdoilla. En oikeesti oo nyt yhtään tehnyt kipua vastaan hampaat irvessä (niin kuin ennen..). Mut silti paraneminen on vaan niin kovin hidasta. En kuitenkaan pysty vaan maata sohvalla. En koirien enkä itseni vuoksi. Oon ravannut ties kuinka monella lääkärillä ja fyssarilla, tehnyt niiden määräämiä harjoitteita ja koittanut opetella lepäämään. Välillä säälin mun työkavereita ja läheisiä, kun oon niin kiukkunen ja väsynyt tähän kaikkeen, ja se taitaa näkyä uloskin päin. Mut siihenkin auttaa kovasti positiivinen ajattelu, jota oon tässä yrittänyt kovasti treenata. :) Mielialat kyllä kovasti vaihtelee kipujen mukaan, sille en vaan voi mitään.
Syksyn piristys oli tosiaan tuo lauman kasvaminen, kun Dippi muutti meidän luokse. Onkin kyllä ollut melkoinen piristys arkeen tuo pentu! :) Ei sillä, onhan pentuajassa myös omat haasteensa ja hankaluutensa, mutta onpa vaan ollut kiva miettiä kaikkia pentujuttuja. Saa ajatukset kivasti pois kaikesta tyhmästä. Kaikki on Dipin kanssa mennyt ihan hyvin; se on ollut terve ja luonteeltaankin vaikuttaa aikas mainiolta tyypiltä!
Loppuvuosi on mennyt taukoillessa kisoista ja oikeastaan treeneistäkin. Lenkkeilty ollaan kyllä senkin edestä. Itse oon viettänyt aikaa salilla. Pieniä tokojuttuja ollaan tehty, mutta ei kovin paljoa niitäkään. En vaan nyt jaksa stressata tollasista jutuista.
Ensi vuodesta toivotaan parempaa. Jotain mukavaa onkin jo suunnitteilla, mutta siitä lisää myöhemmin. Katsellaan, milloin päästään kisaamaan agissa. Tai ylipäätään treenaamaan enempää kuin paria estettä. Ainakin päästään jo nyt nauttimaan pitkistä lenkeistä, ja se on kyllä ihan parasta terapiaa! :)
p.s. Ensi vuonna tavoitteena voisi olla vaikka opetella sanomaan ei. Nimim. vapaa viikonloppu vaihtui juuri lauantaipäivystykseen. Vastahan sitä sunnuntaina vietettiin täällä 13h. Huoh.
p.p.s. Oon töissä, joten nyt on tyytyminen näihin vanhoihin kuviin. :)
Ja sitten "pari" sanaa vuodesta 2012. Onpahan ollut vuosi. Ei kyllä jää mitenkään hyvällä tavalla mieleen, vaikka mieleen jääkin. En sanois, että on ollut elämäni raskain vuosi, mut kyllä tää top3:een menee. Vaikka onhan tässä kivojakin juttuja tapahtunut, onneksi. Kuluneen vuoden aikana on tullut aika paljon pohdiskeltua juttuja. Että mikä on oikeasti tärkeää ja mikä vähemmän tärkeää. Asenne ja suhtautuminen moniin juttuihin on muuttunut kovastikin tässä vuoden aikana. Ja josko oisin saanut edes vähän lisää kärsivällisyyttä, sitä kun ei liioiksi ole ollut. :P
Seuraavaksi meidän vuosi lyhyesti. Kisoja, treenejä, muuta elämää ja valitettavasti myös vammoja, koska ne nyt vaan ovat olleet niin keskeisessä asemassa kuluneena vuonna. :/ En tiedä, mitä kaikkea tänne on fiksua kirjoittaa, mut enpä nyt kauheesti jaksa stressata siitä. Alkuvuosi ja kevät menivät kisatessa ja treenatessa agia. Danin kanssa alettiin jo löytää yhteistä säveltä radoilla ja saatiin jonkun verran ehjiä suorituksia. Nellin kanssa kisattiin alkuvuodesta vähemmän, lähempänä sm:iä sitten muutamat startit tehtiin senkin kanssa. Ja mä taistelin kipuilevan nilkan kanssa.
Kesäkuussa sitten lähdettiin Nooran kanssa kesälomareissulle Jyväskylään, agin sm-kisoihin. Tää reissu on yksi niistä tän vuoden hyvistä muistoista. Siitä huolimatta, että oma lonkka oli kipeytynyt pari viikkoa sitten ja oli sm:ien aikaan oikeasti tosi kipeä. En vaan silloin tiennyt, mistä tuo johtui, joten Buranalla mentiin. Omat henkilökohtaiset tavoitteet kyllä täyttyivät noissa skaboissa. Mullahan siis oli tavoitteena vaan saada pidettyä oma pää kasassa. Kun sen kanssa on ollut vähän ongelmia aina, kun on isommat kisat/tuloksella on normaalia enemmän merkitystä. ;-) Mut nyt kyettiin tekemään puhdas rata ilman ihan kamalan suuria varmisteluja! Rata itsessäänhän oli aika helppo, mut kyllä silläkin mokata pystyi. Ihanneaika oli tiukka, eikä me siihen ihan keretty. Mut eipä kerennyt kovin moni muukaan. Päästiin juuri ja juuri finaaliin, mut moni yleensä meitä nopeampi koira jäi finaalin ulkopuolelle. Finaalissa sitten pieni herpaantuminen toi hylkäyksen putki/aa -erottelussa, mut kokemus oli hieno! :) (Tulipas tästä nyt pitkä sepustus. ;))
Kesäkuussa kisattiin vielä juhannuskisat Tuorlassa molempien koirien kanssa. Nelli kisasi tuolloin tiettävästi elämänsä viimeiset radat. Tuloksena tuplanolla. Sen jälkeen kisailtiin harvakseltaan Danin kanssa. Oman koiven mukaan mentiin. Treenattiin kyllä. Heinäkuussa Nelli lähti elämänsä viimeisiin (?) agitreeneihin pirteänä, palasi treeneistää kipeänä ja liikkuen huonosti. Kahteen kuukauteen noiden treenien jälkeen se ei hypänyt sänkyyn eikä autoon. Eläinlääkärissä kipujen syyksi paljastui nivelrikko ja spondyloosi.
Elokuussa käytiin Danin kanssa uudestaan yrittämässä sitä AVOa. Tuloksena 1-tulos, jonka myötä Danille TK2-titteli. Ja siinä elokuussa oli se pyörä-äksidenttikin, kun otettiin auton kanssa yhteen suojatiellä.. Elokuussa myös syntyi maailmaan (=Inkooseen) muutama kultainen pentunen. <3 Ja siitähän se jännittäminen alkoi toden teolla. :) Eräs näistä kultakimpaleista on se juttu, miksi tää vuosi ei todellakaan ole ollut pelkkää murhetta. <3 (Alla olevan kuvan ottanut Hanna J.)
Syksy onkin mennyt omia vaivoja parannellessa. Miettiessä, kannattaako levätä vai liikkua. Ja miten paljon. Agilityäkin ollaan treenattu kipujen ehdoilla. En oikeesti oo nyt yhtään tehnyt kipua vastaan hampaat irvessä (niin kuin ennen..). Mut silti paraneminen on vaan niin kovin hidasta. En kuitenkaan pysty vaan maata sohvalla. En koirien enkä itseni vuoksi. Oon ravannut ties kuinka monella lääkärillä ja fyssarilla, tehnyt niiden määräämiä harjoitteita ja koittanut opetella lepäämään. Välillä säälin mun työkavereita ja läheisiä, kun oon niin kiukkunen ja väsynyt tähän kaikkeen, ja se taitaa näkyä uloskin päin. Mut siihenkin auttaa kovasti positiivinen ajattelu, jota oon tässä yrittänyt kovasti treenata. :) Mielialat kyllä kovasti vaihtelee kipujen mukaan, sille en vaan voi mitään.
Syksyn piristys oli tosiaan tuo lauman kasvaminen, kun Dippi muutti meidän luokse. Onkin kyllä ollut melkoinen piristys arkeen tuo pentu! :) Ei sillä, onhan pentuajassa myös omat haasteensa ja hankaluutensa, mutta onpa vaan ollut kiva miettiä kaikkia pentujuttuja. Saa ajatukset kivasti pois kaikesta tyhmästä. Kaikki on Dipin kanssa mennyt ihan hyvin; se on ollut terve ja luonteeltaankin vaikuttaa aikas mainiolta tyypiltä!
Loppuvuosi on mennyt taukoillessa kisoista ja oikeastaan treeneistäkin. Lenkkeilty ollaan kyllä senkin edestä. Itse oon viettänyt aikaa salilla. Pieniä tokojuttuja ollaan tehty, mutta ei kovin paljoa niitäkään. En vaan nyt jaksa stressata tollasista jutuista.
Ensi vuodesta toivotaan parempaa. Jotain mukavaa onkin jo suunnitteilla, mutta siitä lisää myöhemmin. Katsellaan, milloin päästään kisaamaan agissa. Tai ylipäätään treenaamaan enempää kuin paria estettä. Ainakin päästään jo nyt nauttimaan pitkistä lenkeistä, ja se on kyllä ihan parasta terapiaa! :)
p.s. Ensi vuonna tavoitteena voisi olla vaikka opetella sanomaan ei. Nimim. vapaa viikonloppu vaihtui juuri lauantaipäivystykseen. Vastahan sitä sunnuntaina vietettiin täällä 13h. Huoh.
p.p.s. Oon töissä, joten nyt on tyytyminen näihin vanhoihin kuviin. :)
sunnuntai 4. marraskuuta 2012
Kisat ja mietteitä
Käytiin eilen Danin kanssa kisaamassa HSKH:n kisoissa Vuokkoset-areenalla. Tuntuu, että edellisistä kisoista oli taas ikuisuus.. Mentiin kaks agirataa (hyppäriä ei ollu tarjolla). Tuomarina toimi Saviojan Anne, ja ai että mä tykkään Annen radoista! Musta on kivaa, että kolmosten radoillakin saa joskus myös edetä, eikä radat ole vaan takaakiertoa toisensa perään. Varmastihan se riippuu koirasta, minkälainen rata kellekin sopii, mutta meille ei tee ollenkaan hyvää sellaset pyöritysradat, missä ei saa juosta ollenkaan suoraan.
Mutta sit niihin ratoihin. Ekalla radalla heti tokana esteenä oli puomi, mikä oli kyllä taas ihan syvältä. :( Oikeesti mä olisin ehtiny käydä juomassa kahvit sillä välin, kun D juoksi päähän asti. Puuh. Tähän varmasti vaikutti se, että puomi oli heti alussa, eikä oltu päästy vielä vauhtiin. Lisäksi jouduttiin hengaamaan siellä lähtökarsinassa ties kuinka monen koirakon ajan, enkä pystynyt viritellä Dania oikeaan moodiin. Sille kun tekis hyvää repiä lelua tyyliin lähtöviivalle asti. Mut näitäkin pitää treenata! Myös keinu oli huono (pysähtyi ennen kontaktia). Hitsi näiden kanssa! Tuntuu, että treenillä ei saada nyt mitään tulosta aikaan. Kyllä se nykyään treeneissä esittelee jo ihan hienojakin keinuja ja puomeja, mut näköjään kisatilanteessa voi palata vanhaan tyyliin. Pöh. Muuten rata eteni ihan kivasti ja kepeille taipui hyvin. Sitten mä mokasin kahdella rinnakkaisella hypyllä. Eka oli takaakiertona, toka musta poispäin. Nää on ollu meille tosi vaikeita, kun D niin helposti luiskahtaa tokan hypyn taakse. No nyt mä sitten varoin tuota ja olin erittäin pahasti jäljessä sen tokan hypyn ohjauksessa. Sanoin vielä ihan turhan "tässä" -käskyn estääkseni sen, ettei mene hypyn taakse. No ei mennyt, mut ei mennyt hyppyäkään. Teki kyllä just niin kuin ohjasin. Hieno koira, p*ska ohjaaja siis. :P Loppuradassa ei ihmeempiä. Video radasta.
Toka rata alkoi suoralla putkella (no siis se tuli hypyn jälkeen), kivaa! :) Putken jälkeisessä pyörityksessä Dani oli erittäin hidas. Siinä tuli mulle joku pieni mietintähetki, ja Danihan reagoi siihen heti noin. Se on niin hassua, miten se voi lukea mua niin tarkkaan! En saa yhtään jäädä miettimään mitään ohjauksia, radan jatkumista tms., vaan on vain pakko juosta ja koittaa vaikuttaa siltä, että tietää, mitä on tekemässä. Siispä itselle pieni asenteenmuutos, niin koirakin sai vauhtia. Keppien jälkeisen putken ohjasin jotenkin ihan hassusti, mut meni kuitenkin oikeeseen päähän. Ja hei, välistäveto onnistui! No joo, oli kyllä vähän limittäin noi hypyt, mut kyllä niillä nähtiin paljon virheitä. Puomi oli nyt ihan radan lopussa, ja Danilla oli kyllä paljon paremmin vauhtia. Ihan satavarma en ole, että tuliko jopa kontaktin yli. Musta se näyttää videoltakin vähän siltä. Kuitenkaan ei saatu siitä hylkyä, ja kuuluttajakin mainitsee hienon puomin kontaktin.. No meille oikeestaan se ja sama. Mieluummin niin, että jarrut toimii vähän myöhässä kuin siten, että alkaa valmistella pysähdystä jostain puolesta välistä puomia.. Eli eipä kyllä yhtään haittaa, vaikka olisikin tullut yli. Pikemminkin päinvastoin! ;) Ansaputkikin ohitettiin, ja nollalla maaliin. Aika nyt ei taas riittänyt mihinkään sijoituksiin (6.). Video.
Dippi pääsi Danin ratojen välissä ja jälkeen hengailemaan halliin. Oli siinä pienellä pennelillä ihmeteltävää, kun joka puolella tapahtui vaikka mitä, ja kaikkea olisi pitänyt ehtiä seurata! :) Reippaasti se kuitenkin seuraili tapahtumia eikä juurikaan välittänyt kuulutuksista, haukkuvista koirista tms. Tehtiin myös tuttavuutta pienen Wii-sheltin kanssa. Ja tottakai pentu pääsi myös monen ihmisen rapsuteltavaksi. :)
Äänistä tuo ei näytä muutenkaan juuri välittävän. Lainasin Katalta sellasta Sounds scary -cd:tä (:D), missä on kaikkia "pelottavia" ääniä sateesta ukkoseen, ilotulitusraketteihin ja rämisevään tynnyriin. Soitin sitä koirille melko kovalla äänellä tässä yksi ilta, eikä kukaan juuri kiinnittänyt koko hommaan mitään huomiota. Oli siinä just leikit kesken. :) En oo arjessakaan huomannut, että mihinkään paukkeeseen reagoisi. Hyvä niin!
Ekoilla rokotuksilla käytiin Dipin kanssa viime maanantaina. Reippaasti pentu käyttäytyi eläinlääkrissäkin ja itse pistosta ei edes huomannut. :) Painoa oli silloin maanantaina, tasan 12-viikkoisena, 3100 g.
Mut sit niihin mietteisiin. Oon tässä viime aikoina pohdiskellut aika paljonkin meidän agiliitelyjä Danin kanssa. Tuntuu, et viimiset puoli vuotta meidän harrastaminen on ollut lähinnä taitojen ylläpitoa, eikä olla kehitytty mihinkään. Suurin syy tähän on se, että kaikkea on pitänyt tehdä oman koiven sallimissa rajoissa. Itsenäiset treenit olen pyrkinyt pitämään mahdollisimman kevyinä ja tosiaan vahvistamaan vaan niitä jo olemassa olevia taitoja (keppejä, kontakteja, ohjauksia parilla esteellä jne.). Kisattu ollaan todella vähän (koska tää jalka ei tykkää kisoista). Nyt ollaan jokunen viikko käyty Niinulla, mutta ei sekään oo tuntunut hyvältä. Mietin perjantaina, et ei taas kyllä oo mitään järkeä mennä kisaamaan, kun sattuu. Siis ei satu ollenkaan niin paljon kuin kesällä, mut ei tuo hyväkään ole. En usko, että ne pari rataa nyt vaikuttaa tuohon milläänlailla, mutta ne on ne lämmittelyt, mitkä tuota rasittaa. En vaan osaa ottaa lämppälyjä kovin kevyesti, vaikka kuinka yritän.
Tästä päästiinkin sitten siihen ajatukseen, että pitäiskö meidän nyt oikeasti pitää ihan kunnon tauko agilitystä? Kun eihän tästäkään mitään tule, että koko ajan mennään ihan puoliteholla! Oon suht optimistinen jo tän jalan suhteen ja kuvittelen, että kyllä se viimeistään vuoden loppuun mennessä on kunnossa. (Kuulostaa varmaan jonkun mielestä pitkältä ajalta, mut ei se oo. Ei verrattuna siihen, mikä aika tästä ollaan jo kärsitty.) Nyt, kun tuntuu, että tää saattais jopa parantua, niin ehkä voisin yrittää sen ajan ollalevossa juoksematta. Kun eihän se agilitytauko tee ollenkaan huonoa koirallekaan ja jossain vaiheessa vuotta se täytyisi kuitenkin pitää. Vaikka ollaankin nyt aksailtu kevyemmin, niin silti sellainen ihan totaalitauko täytyy pitää myös. Että josko sen aika olisi nyt?
Tää nyt oli tosiaan vaan sellasta mietintää vielä. Kahden viikon päästä olisi BAT:in kisat, minne mulla olis kaksi lahjakorttia. Nää on viimiset kisat, kun ne on voimassa (mulla on ollu kaksi vuotta aikaa käyttää ne, mut en oo siinä ajassa muka päässyt BAT:in kisoihin?!). Sehän olis aikamoista tuhlausta kyllä jättää ne käyttämättä. ;) Mut josko sen jälkeen sitten miettisi sitä taukoa. Eikä tässä välissäkään tekisi muuta, kuin vahvistaisi niitä kontakteja (siis jos päästään mihinkään niitä vahvistamaan, kun on treenimahdollisuudetkin nyt aika olemattomat. :/) Niinun kurssi loppuu kai joskus marraskuussa. Ja mulla on joka tapauksessa toiveistani huolimatta lätkitty iltavuoroja joillekin keskiviikoille, eli kaikille kerroille en pääse kuitenkaan. Että josko nyt vaan sit taukoilis ja katsois agilityä uudestaan sitten, kun ei satu. YHTÄÄN. (Jalastahan otettiin uusi magneettikuva viime viikolla: on se paranemassa, mut kunnossa se ei ole. Eikä se siltä tunnukaan..)
Kuulostaa kovin ankealta nyt tää kaikki. Jokin aika sitten en olis voinu kuvitellakaan kirjoittavani tällaista tekstiä. Mut kai tähän kaikkeen on vaan nyt jo niin tottunut. Lisäksi mulla on tullut entistä selkeämmäksi se ajatus, että meidän ei tarvitse saada aikaan yhtään mitään. Dani on mulle ihan äärettömän tärkeä koira, eikä siihen milläänlailla vaikuta se, kuinka monta nollaa se tekee tai on tekemättä. Oikeastaan se ei enää tunnu ollenkaan tärkeältä asialta. Voidaan ihan hyvin lähteä Kirkkonummelle vain turistiksi. Kaiken tän jälkeen tärkeältä tuntuu kovin moni muu asia kuin nollien kerääminen. Haluan, että päästään joskus kunnolla vielä nauttimaan agilitystä. Että saisin takaisin sen innon, kun kesken työpäivänkin huomaat miettiväsi jotain ohjauskuviota ja seuraavia treenejä. Nyt se ei oo ollut sellaista. Viime ajat on vaan pohdittu, että kannattaako ylipäänsä treenata, missä kunnossa jalka on. Ei sen näin kuulu mennä, tosiaankaan. :/
Toisaalta tää tuntuu aika vapauttavalta. Mulla on jostain kumman syystä ollut pakkomielteenä toi nollien keräys ensi kesää varten. Nyt kun tajusin tämän ja totesin, että se ei tosiaankaan ole mikään elämämme päämäärä, niin tuntuu helpommalta. Nollat tulee, jos on tullakseen ja jos päästään kisaamaan. Jos ei tule, niin sitten ne ei tule. Se siitä. :) Dani on vasta 4-vuotias, joten me ehditään kyllä. Ja kun mä tiedän, et Dani on ihan tyytyväinen elämäänsä, vaikka siihen kuuluisi vain lenkkeilyä ja tokoilua. Sehän se on tärkeintä. <3
Puuh. Tulipa vuodatus.
Mutta sit niihin ratoihin. Ekalla radalla heti tokana esteenä oli puomi, mikä oli kyllä taas ihan syvältä. :( Oikeesti mä olisin ehtiny käydä juomassa kahvit sillä välin, kun D juoksi päähän asti. Puuh. Tähän varmasti vaikutti se, että puomi oli heti alussa, eikä oltu päästy vielä vauhtiin. Lisäksi jouduttiin hengaamaan siellä lähtökarsinassa ties kuinka monen koirakon ajan, enkä pystynyt viritellä Dania oikeaan moodiin. Sille kun tekis hyvää repiä lelua tyyliin lähtöviivalle asti. Mut näitäkin pitää treenata! Myös keinu oli huono (pysähtyi ennen kontaktia). Hitsi näiden kanssa! Tuntuu, että treenillä ei saada nyt mitään tulosta aikaan. Kyllä se nykyään treeneissä esittelee jo ihan hienojakin keinuja ja puomeja, mut näköjään kisatilanteessa voi palata vanhaan tyyliin. Pöh. Muuten rata eteni ihan kivasti ja kepeille taipui hyvin. Sitten mä mokasin kahdella rinnakkaisella hypyllä. Eka oli takaakiertona, toka musta poispäin. Nää on ollu meille tosi vaikeita, kun D niin helposti luiskahtaa tokan hypyn taakse. No nyt mä sitten varoin tuota ja olin erittäin pahasti jäljessä sen tokan hypyn ohjauksessa. Sanoin vielä ihan turhan "tässä" -käskyn estääkseni sen, ettei mene hypyn taakse. No ei mennyt, mut ei mennyt hyppyäkään. Teki kyllä just niin kuin ohjasin. Hieno koira, p*ska ohjaaja siis. :P Loppuradassa ei ihmeempiä. Video radasta.
Toka rata alkoi suoralla putkella (no siis se tuli hypyn jälkeen), kivaa! :) Putken jälkeisessä pyörityksessä Dani oli erittäin hidas. Siinä tuli mulle joku pieni mietintähetki, ja Danihan reagoi siihen heti noin. Se on niin hassua, miten se voi lukea mua niin tarkkaan! En saa yhtään jäädä miettimään mitään ohjauksia, radan jatkumista tms., vaan on vain pakko juosta ja koittaa vaikuttaa siltä, että tietää, mitä on tekemässä. Siispä itselle pieni asenteenmuutos, niin koirakin sai vauhtia. Keppien jälkeisen putken ohjasin jotenkin ihan hassusti, mut meni kuitenkin oikeeseen päähän. Ja hei, välistäveto onnistui! No joo, oli kyllä vähän limittäin noi hypyt, mut kyllä niillä nähtiin paljon virheitä. Puomi oli nyt ihan radan lopussa, ja Danilla oli kyllä paljon paremmin vauhtia. Ihan satavarma en ole, että tuliko jopa kontaktin yli. Musta se näyttää videoltakin vähän siltä. Kuitenkaan ei saatu siitä hylkyä, ja kuuluttajakin mainitsee hienon puomin kontaktin.. No meille oikeestaan se ja sama. Mieluummin niin, että jarrut toimii vähän myöhässä kuin siten, että alkaa valmistella pysähdystä jostain puolesta välistä puomia.. Eli eipä kyllä yhtään haittaa, vaikka olisikin tullut yli. Pikemminkin päinvastoin! ;) Ansaputkikin ohitettiin, ja nollalla maaliin. Aika nyt ei taas riittänyt mihinkään sijoituksiin (6.). Video.
Dippi pääsi Danin ratojen välissä ja jälkeen hengailemaan halliin. Oli siinä pienellä pennelillä ihmeteltävää, kun joka puolella tapahtui vaikka mitä, ja kaikkea olisi pitänyt ehtiä seurata! :) Reippaasti se kuitenkin seuraili tapahtumia eikä juurikaan välittänyt kuulutuksista, haukkuvista koirista tms. Tehtiin myös tuttavuutta pienen Wii-sheltin kanssa. Ja tottakai pentu pääsi myös monen ihmisen rapsuteltavaksi. :)
Äänistä tuo ei näytä muutenkaan juuri välittävän. Lainasin Katalta sellasta Sounds scary -cd:tä (:D), missä on kaikkia "pelottavia" ääniä sateesta ukkoseen, ilotulitusraketteihin ja rämisevään tynnyriin. Soitin sitä koirille melko kovalla äänellä tässä yksi ilta, eikä kukaan juuri kiinnittänyt koko hommaan mitään huomiota. Oli siinä just leikit kesken. :) En oo arjessakaan huomannut, että mihinkään paukkeeseen reagoisi. Hyvä niin!
Ekoilla rokotuksilla käytiin Dipin kanssa viime maanantaina. Reippaasti pentu käyttäytyi eläinlääkrissäkin ja itse pistosta ei edes huomannut. :) Painoa oli silloin maanantaina, tasan 12-viikkoisena, 3100 g.
Mut sit niihin mietteisiin. Oon tässä viime aikoina pohdiskellut aika paljonkin meidän agiliitelyjä Danin kanssa. Tuntuu, et viimiset puoli vuotta meidän harrastaminen on ollut lähinnä taitojen ylläpitoa, eikä olla kehitytty mihinkään. Suurin syy tähän on se, että kaikkea on pitänyt tehdä oman koiven sallimissa rajoissa. Itsenäiset treenit olen pyrkinyt pitämään mahdollisimman kevyinä ja tosiaan vahvistamaan vaan niitä jo olemassa olevia taitoja (keppejä, kontakteja, ohjauksia parilla esteellä jne.). Kisattu ollaan todella vähän (koska tää jalka ei tykkää kisoista). Nyt ollaan jokunen viikko käyty Niinulla, mutta ei sekään oo tuntunut hyvältä. Mietin perjantaina, et ei taas kyllä oo mitään järkeä mennä kisaamaan, kun sattuu. Siis ei satu ollenkaan niin paljon kuin kesällä, mut ei tuo hyväkään ole. En usko, että ne pari rataa nyt vaikuttaa tuohon milläänlailla, mutta ne on ne lämmittelyt, mitkä tuota rasittaa. En vaan osaa ottaa lämppälyjä kovin kevyesti, vaikka kuinka yritän.
Tästä päästiinkin sitten siihen ajatukseen, että pitäiskö meidän nyt oikeasti pitää ihan kunnon tauko agilitystä? Kun eihän tästäkään mitään tule, että koko ajan mennään ihan puoliteholla! Oon suht optimistinen jo tän jalan suhteen ja kuvittelen, että kyllä se viimeistään vuoden loppuun mennessä on kunnossa. (Kuulostaa varmaan jonkun mielestä pitkältä ajalta, mut ei se oo. Ei verrattuna siihen, mikä aika tästä ollaan jo kärsitty.) Nyt, kun tuntuu, että tää saattais jopa parantua, niin ehkä voisin yrittää sen ajan olla
Tää nyt oli tosiaan vaan sellasta mietintää vielä. Kahden viikon päästä olisi BAT:in kisat, minne mulla olis kaksi lahjakorttia. Nää on viimiset kisat, kun ne on voimassa (mulla on ollu kaksi vuotta aikaa käyttää ne, mut en oo siinä ajassa muka päässyt BAT:in kisoihin?!). Sehän olis aikamoista tuhlausta kyllä jättää ne käyttämättä. ;) Mut josko sen jälkeen sitten miettisi sitä taukoa. Eikä tässä välissäkään tekisi muuta, kuin vahvistaisi niitä kontakteja (siis jos päästään mihinkään niitä vahvistamaan, kun on treenimahdollisuudetkin nyt aika olemattomat. :/) Niinun kurssi loppuu kai joskus marraskuussa. Ja mulla on joka tapauksessa toiveistani huolimatta lätkitty iltavuoroja joillekin keskiviikoille, eli kaikille kerroille en pääse kuitenkaan. Että josko nyt vaan sit taukoilis ja katsois agilityä uudestaan sitten, kun ei satu. YHTÄÄN. (Jalastahan otettiin uusi magneettikuva viime viikolla: on se paranemassa, mut kunnossa se ei ole. Eikä se siltä tunnukaan..)
Kuulostaa kovin ankealta nyt tää kaikki. Jokin aika sitten en olis voinu kuvitellakaan kirjoittavani tällaista tekstiä. Mut kai tähän kaikkeen on vaan nyt jo niin tottunut. Lisäksi mulla on tullut entistä selkeämmäksi se ajatus, että meidän ei tarvitse saada aikaan yhtään mitään. Dani on mulle ihan äärettömän tärkeä koira, eikä siihen milläänlailla vaikuta se, kuinka monta nollaa se tekee tai on tekemättä. Oikeastaan se ei enää tunnu ollenkaan tärkeältä asialta. Voidaan ihan hyvin lähteä Kirkkonummelle vain turistiksi. Kaiken tän jälkeen tärkeältä tuntuu kovin moni muu asia kuin nollien kerääminen. Haluan, että päästään joskus kunnolla vielä nauttimaan agilitystä. Että saisin takaisin sen innon, kun kesken työpäivänkin huomaat miettiväsi jotain ohjauskuviota ja seuraavia treenejä. Nyt se ei oo ollut sellaista. Viime ajat on vaan pohdittu, että kannattaako ylipäänsä treenata, missä kunnossa jalka on. Ei sen näin kuulu mennä, tosiaankaan. :/
Toisaalta tää tuntuu aika vapauttavalta. Mulla on jostain kumman syystä ollut pakkomielteenä toi nollien keräys ensi kesää varten. Nyt kun tajusin tämän ja totesin, että se ei tosiaankaan ole mikään elämämme päämäärä, niin tuntuu helpommalta. Nollat tulee, jos on tullakseen ja jos päästään kisaamaan. Jos ei tule, niin sitten ne ei tule. Se siitä. :) Dani on vasta 4-vuotias, joten me ehditään kyllä. Ja kun mä tiedän, et Dani on ihan tyytyväinen elämäänsä, vaikka siihen kuuluisi vain lenkkeilyä ja tokoilua. Sehän se on tärkeintä. <3
Puuh. Tulipa vuodatus.
maanantai 22. lokakuuta 2012
Ei ole tärkeää, mihin suuntaan menen. Tärkeämpää on, että vain etenen.
Mitään kummempia ei olla tehty, kun aika menee ihan vaan arjen opetteluun pennun kanssa. Mut kerrotaan nyt jotain kuulumisia kuitenkin. :)
Nelli on selvästi hyötynyt kipulääkkeestä ja Cartrophen-pistoksista. :) On paljon pirteämpi ja hyppääkin jo sänkyyn ja autoon. Ihanaa. :) Pelottaa kyllä ajatellakin, kuinka pitkään se on ollut kipeä :/ Eihän se tietenkään oo ontunut, kun molemmat lonkat on yhtä huonot. Aika paha mieli on tuosta. :,(
Danin kanssa ollaan sentään käyty treenailemassa. Niinu-treenit on menny vaihtelevasti.. Yhdellä kerralla iski taas masennus, kun Dani ahdistui keppien lopussa sijainneesta putken suusta niin, että tuli ensin pari kertaa liian aikaisin pois kepeiltä ja kolmannella toistolla KÄVELI kepit loppuun. Toiseen suuntaan ei ollu ongelmaa. Viime kerralla sitten saatiin heti treenien alussa Parson-uros niskaan.. Tässä oli kyllä omaakin vikaa. Parson oli jo lopettamassa vuoroaan, ja ohjaaja vielä jutteli Niinun kanssa. Menin kentälle jo leikittämään Dania, ja yhtäkkiä meillä oli se Parson niskassa. Mitään fyysisiä vammoja ei tullut, mut koko treenit mentiin kyllä vähän huonommalla fiiliksellä kuin normaalisti. Mutta on meillä hyviäkin treenejä ollut ja ollaan saatu ehkä pikkasen sitä rytmiä takaisin, mitä meillä oli ennen tätä mun juoksutaukoa.
Tokossa me vaan hinkataan niitä voittajan liikkeitä. Saiskohan sen jo ensi kesäksi kuntoon?! Kaukoissa ollaan vihdoinkin edistytty edes vähän. Ei niistä täydellisiä tuu, enkä siihen edes pyri. S-I:n tekee väärällä tekniikalla, mut en jaksa miettiä sitä nyt. S-M -vaihtoa sen sijaan on ollu pakko miettiä, kun luonnostaan loikkaa kilometrin eteenpäin. Nyt on vihdoin alkanut tajuta ideaa. Välimatka ei edelleenkään ole kummoinen ja mukaan mahtuu huonojakin siirtymisiä, mut on noissa nyt kuitenkin jo väloa tunnelin päässä näkyvissä. :) Metalli sen sijaan on ihan yhtä ällö kuin ennenkin ja ruudunkin löytyminen on ihan tuurista kiinni. Että onhan siinä vielä tekemistä. :)
Dippi on tosiaan keskittynyt ihan yleisesti elämän, eikä minkään temppujen, opiskeluun. :) Reippaasti kulkee jo mukana monessa paikassa. Muutaman kerran on myös päässyt halliin/kentälle Danin treenien ohessa. Leikitty ollaan paljon. Ihmisiin tuo suhtautuu mun mielestä tosi fikusti. Ei sellaisella maailmoja syleilevällä asenteella niin kuin pystärit, mut ei tosiaankaan osoita myöskään mitään arkuuden merkkejä. Menee siis kyllä katsomaan, mut ei oo juoksemassa jokaisen syliin. Hyvä niin. :) Sisäsiisteyden kanssa sen sijaan on vaadittu aika pitkää pinnaa. :D Oon seisoskellut ulkona tovin jos toisenkin odottelemassa, että pentu malttaisi pissiä. Monesti pissi tulee silti pian, kun ollaan menty sisälle. Ulkona nyt on vaan muuta tekemistä. :)
Iltaisin Dippi ja Nelli painelevat kahdestaan rallia sisällä. Nellistäkin on kivaa, kun on taas joku, jonka kanssa leikkiä. Dani on nykyään niin tosikko. :) Daninkin kanssa pentu koittaa monesti leikkiä, mut Dani ei oikein lämpene ajatukselle. Se on jotenkin niin hassu, kun ei koskaan oo sanonut pennulle yhtään mitään. Vaikka pentu kuinka ärsyttäisi, roikkuisi hännässä/korvassa tms., niin pienintäkään ärähdystä ei Danista kuulu. Sitten, kun sille oikeesti riittää, se vaan pikkasen kurtistaa ylähuulta, ja pentu tajuaa jo siitä, et kannattaa rauhoittaa menoa. Mutta tosi hyvältä kyllä näyttää, eiköhän tästä tuu oikein sopusuhtainen lauma. :) Ihanaa, kun ei tarvi pelätä mitään konflikteja! Dippi syö päiväruokansakin siten, että isot koirat on samassa tilassa. Ei ne mee sinne kupille, kun niille on kerrottu, että se on Dipin. Vastaavasti pentukin kunnioittaa vanhempiaan, eikä lähde tyhmänrohkeasti kokeilemaan rajojaan.
Loppuun omaa napaa. Sain VIHDOIN virallisen diagnoosin; vasemman reisiluunkaulan rasitusosteopatia. Siis täähän oli tiedossa, kiitos sen ystävällisen ortopedin meiltä töistä. Aika kauan olisin saanut odotella tietoa, jos tuo ortopedi ei olisi kuvaa katsonut.. Reumatologi kun ei osannut kuvasta sanoa muuta kuin että siellä ei ole tulehdusta. Sitten odottelin pari kuukautta päästäkseni fysiatrille. No tää fysiatri oli sellanen nuori, erikoistuva lääkri, joka katsoi kuviani ja totesi, että kyllähän siellä jotain erikoista on. Ei sit kuitenkaan osannut sanoa mitään tarkempaa, antoi vaan kipulääkettä mukaan.. Nyt kuitenkin sain kotiin kirjeen, missä mainittiin tuo diagnoosi. Eli ei kovin nopeasti etene nää asiat kunnallisella puolella.
Katselin tuolta tilastoista, että tänne blogiin on löydetty useammin tähän lonkka-asiaan liittyvillä hakusanoilla kuin koira-aiheisilla hakusanoilla. Hassua, kun ottaa huomioon blogin alkuperäisen tarkoituksen. :) Mutta siis jalka on parempi, mut ei tosiaankaan kunnossa. Oon tosiaan tuolla Niinulla nyt käynyt, mutta sen järkevyydestä en kyllä tiedä.. Sen kyllä tiedän, et jos olisin malttanut tän koko ajan vaan maata sohvalla, niin lonkka olis todennäköisesti jo kunnossa. Vois vetää vähän katkeraksi, jos alkais mietiä kaikkia niitä juttuja, mitkä on jääny kokematta/oppimatta tän jalka-asian takia. Joten ei mietitä (ainakaan paljoa..). Onneksi mulla on ollu vertaistukea. :) Ja josko tästäkin ois jotain oppinu, kuten esim. sen oman kropan kuuntelemisen ja levon merkityksen. Toivossa on hyvä elää. :p
Kivaa viikkoa kaikille!
Nelli on selvästi hyötynyt kipulääkkeestä ja Cartrophen-pistoksista. :) On paljon pirteämpi ja hyppääkin jo sänkyyn ja autoon. Ihanaa. :) Pelottaa kyllä ajatellakin, kuinka pitkään se on ollut kipeä :/ Eihän se tietenkään oo ontunut, kun molemmat lonkat on yhtä huonot. Aika paha mieli on tuosta. :,(
Danin kanssa ollaan sentään käyty treenailemassa. Niinu-treenit on menny vaihtelevasti.. Yhdellä kerralla iski taas masennus, kun Dani ahdistui keppien lopussa sijainneesta putken suusta niin, että tuli ensin pari kertaa liian aikaisin pois kepeiltä ja kolmannella toistolla KÄVELI kepit loppuun. Toiseen suuntaan ei ollu ongelmaa. Viime kerralla sitten saatiin heti treenien alussa Parson-uros niskaan.. Tässä oli kyllä omaakin vikaa. Parson oli jo lopettamassa vuoroaan, ja ohjaaja vielä jutteli Niinun kanssa. Menin kentälle jo leikittämään Dania, ja yhtäkkiä meillä oli se Parson niskassa. Mitään fyysisiä vammoja ei tullut, mut koko treenit mentiin kyllä vähän huonommalla fiiliksellä kuin normaalisti. Mutta on meillä hyviäkin treenejä ollut ja ollaan saatu ehkä pikkasen sitä rytmiä takaisin, mitä meillä oli ennen tätä mun juoksutaukoa.
Tokossa me vaan hinkataan niitä voittajan liikkeitä. Saiskohan sen jo ensi kesäksi kuntoon?! Kaukoissa ollaan vihdoinkin edistytty edes vähän. Ei niistä täydellisiä tuu, enkä siihen edes pyri. S-I:n tekee väärällä tekniikalla, mut en jaksa miettiä sitä nyt. S-M -vaihtoa sen sijaan on ollu pakko miettiä, kun luonnostaan loikkaa kilometrin eteenpäin. Nyt on vihdoin alkanut tajuta ideaa. Välimatka ei edelleenkään ole kummoinen ja mukaan mahtuu huonojakin siirtymisiä, mut on noissa nyt kuitenkin jo väloa tunnelin päässä näkyvissä. :) Metalli sen sijaan on ihan yhtä ällö kuin ennenkin ja ruudunkin löytyminen on ihan tuurista kiinni. Että onhan siinä vielä tekemistä. :)
Dippi on tosiaan keskittynyt ihan yleisesti elämän, eikä minkään temppujen, opiskeluun. :) Reippaasti kulkee jo mukana monessa paikassa. Muutaman kerran on myös päässyt halliin/kentälle Danin treenien ohessa. Leikitty ollaan paljon. Ihmisiin tuo suhtautuu mun mielestä tosi fikusti. Ei sellaisella maailmoja syleilevällä asenteella niin kuin pystärit, mut ei tosiaankaan osoita myöskään mitään arkuuden merkkejä. Menee siis kyllä katsomaan, mut ei oo juoksemassa jokaisen syliin. Hyvä niin. :) Sisäsiisteyden kanssa sen sijaan on vaadittu aika pitkää pinnaa. :D Oon seisoskellut ulkona tovin jos toisenkin odottelemassa, että pentu malttaisi pissiä. Monesti pissi tulee silti pian, kun ollaan menty sisälle. Ulkona nyt on vaan muuta tekemistä. :)
Iltaisin Dippi ja Nelli painelevat kahdestaan rallia sisällä. Nellistäkin on kivaa, kun on taas joku, jonka kanssa leikkiä. Dani on nykyään niin tosikko. :) Daninkin kanssa pentu koittaa monesti leikkiä, mut Dani ei oikein lämpene ajatukselle. Se on jotenkin niin hassu, kun ei koskaan oo sanonut pennulle yhtään mitään. Vaikka pentu kuinka ärsyttäisi, roikkuisi hännässä/korvassa tms., niin pienintäkään ärähdystä ei Danista kuulu. Sitten, kun sille oikeesti riittää, se vaan pikkasen kurtistaa ylähuulta, ja pentu tajuaa jo siitä, et kannattaa rauhoittaa menoa. Mutta tosi hyvältä kyllä näyttää, eiköhän tästä tuu oikein sopusuhtainen lauma. :) Ihanaa, kun ei tarvi pelätä mitään konflikteja! Dippi syö päiväruokansakin siten, että isot koirat on samassa tilassa. Ei ne mee sinne kupille, kun niille on kerrottu, että se on Dipin. Vastaavasti pentukin kunnioittaa vanhempiaan, eikä lähde tyhmänrohkeasti kokeilemaan rajojaan.
Loppuun omaa napaa. Sain VIHDOIN virallisen diagnoosin; vasemman reisiluunkaulan rasitusosteopatia. Siis täähän oli tiedossa, kiitos sen ystävällisen ortopedin meiltä töistä. Aika kauan olisin saanut odotella tietoa, jos tuo ortopedi ei olisi kuvaa katsonut.. Reumatologi kun ei osannut kuvasta sanoa muuta kuin että siellä ei ole tulehdusta. Sitten odottelin pari kuukautta päästäkseni fysiatrille. No tää fysiatri oli sellanen nuori, erikoistuva lääkri, joka katsoi kuviani ja totesi, että kyllähän siellä jotain erikoista on. Ei sit kuitenkaan osannut sanoa mitään tarkempaa, antoi vaan kipulääkettä mukaan.. Nyt kuitenkin sain kotiin kirjeen, missä mainittiin tuo diagnoosi. Eli ei kovin nopeasti etene nää asiat kunnallisella puolella.
Katselin tuolta tilastoista, että tänne blogiin on löydetty useammin tähän lonkka-asiaan liittyvillä hakusanoilla kuin koira-aiheisilla hakusanoilla. Hassua, kun ottaa huomioon blogin alkuperäisen tarkoituksen. :) Mutta siis jalka on parempi, mut ei tosiaankaan kunnossa. Oon tosiaan tuolla Niinulla nyt käynyt, mutta sen järkevyydestä en kyllä tiedä.. Sen kyllä tiedän, et jos olisin malttanut tän koko ajan vaan maata sohvalla, niin lonkka olis todennäköisesti jo kunnossa. Vois vetää vähän katkeraksi, jos alkais mietiä kaikkia niitä juttuja, mitkä on jääny kokematta/oppimatta tän jalka-asian takia. Joten ei mietitä (ainakaan paljoa..). Onneksi mulla on ollu vertaistukea. :) Ja josko tästäkin ois jotain oppinu, kuten esim. sen oman kropan kuuntelemisen ja levon merkityksen. Toivossa on hyvä elää. :p
Kivaa viikkoa kaikille!
keskiviikko 12. syyskuuta 2012
Olemisen sietämätön raskaus
Että näin. Tekee taas tää optimistinen asenne tiukkaa, mut yritetään. :) Lonkka oli viime viikolla hyvä! Käytiin maanantaina Niinun treeneissä (otin varovasti), juoksin lenkillä torstaina ehkä 1 km (jep, säälittävää) ja lauantaina juoksin kisoissa kaks rataa (niissä en varonut, lämppäilyissä kyllä). No nyt ei juosta mihinkään, kun sattuu ihan hitosti. Argh. Mä luulin olevani varovainen, mut olis sit pitäny ottaa vieläkin rauhallisemmin. Innoissani oon ilmottautunu ens lauantaillekin Janakkalaan, mut heikolta näyttää sen suhteen. Ketuttaa menetetyt ilmomaksut (ja ylipäätään tietty se, ettei päästä kisaamaan) , mut ei se vaan oo sen arvosta, et kannattais rikkoa itseänsä yhtään enempää.
Mut eipä tässä vielä kaikki! Nellin kisat joutuisin nimittäin perumaan joka tapauksessa. Käytiin eilen nopeasti kentällä tekemässä jotain pientä. Siis yrittämässä tehdä. Lopputuloksena oli ehkä kolme hyppyä, joista viimisellä Nelli tiputti riman. Kaikki hypyt se "hyppäsi" (=räpiköi yli) TODELLA huonosti, eikä muutenkaan liikkunut mihinkään. Jumissa on siis, pahasti. :( Noin huonosti ei oo liikkunut koskaan. No "treenien" ja jäähkäilyjen jälkeen ei sitte hypännyt edes autoon enää. Eikä illalla sänkyyn. Ja se kun nukkuu aina iltaisin tommosella rahilla, niin nyt vaan seisoi rahin vieressä ja tuijotti ylös. Rappustenkin nouseminen on hankalaa. Että ei kun kipulääkettä naamariin ja aikaa Tytiltä varaamaan. Mä en käsitä, mistä toi nyt on tullut. Ei olla treenattu juurikaan. Lenkkeilty ollaan sattuneesta syystä huomattavasti normaalia vähemmän, mut kyllä meidän lenkkeilymäärät nyt silti tavallisen kotisessen lenkkeilyt ylittää. Vauhti on toki kans hidastunut, mut voiko tää nyt aiheuttaa noin pahoja oireita?? En tiiä, täytyy jutella Tytin kanssa. Että revi tästä nyt sitä huumoria sitten.
Jotain kivaakin: Danin kanssa käytiin tosiaan siellä kisoissa viime lauantaina. Tuomarina Savikon Seppo. Ekalla radalla hyllytettiin heti alussa, kun en saanut Dania käännettyä, vaan se meni suoran päässä sijainneelle aalle. Loppurata ihan ok, paitsi puomilla jätti etutassut just ja just siihen puomin ja maan rajalle. Vaadin kunnollisen asennon ennen kuin vapautin. Juoksi kuitenkin hyvällä vauhdilla muun puomin siihen asti! Hyppis oli kiemurainen, mutta selvittiin! :) Danilla oli ihan huippuhyvä asenne. :) Yks kaarros valahti pitkäksi, kun mun "ennakoiva" valssi oli "vähän" myöhässä.. Muuten olin tyytyväinen. Sijoitus ei ollut kummoinen (5./21), mut hyvä mieli jäi. :) Videoita ei oo, harmi.
Mut eipä tässä vielä kaikki! Nellin kisat joutuisin nimittäin perumaan joka tapauksessa. Käytiin eilen nopeasti kentällä tekemässä jotain pientä. Siis yrittämässä tehdä. Lopputuloksena oli ehkä kolme hyppyä, joista viimisellä Nelli tiputti riman. Kaikki hypyt se "hyppäsi" (=räpiköi yli) TODELLA huonosti, eikä muutenkaan liikkunut mihinkään. Jumissa on siis, pahasti. :( Noin huonosti ei oo liikkunut koskaan. No "treenien" ja jäähkäilyjen jälkeen ei sitte hypännyt edes autoon enää. Eikä illalla sänkyyn. Ja se kun nukkuu aina iltaisin tommosella rahilla, niin nyt vaan seisoi rahin vieressä ja tuijotti ylös. Rappustenkin nouseminen on hankalaa. Että ei kun kipulääkettä naamariin ja aikaa Tytiltä varaamaan. Mä en käsitä, mistä toi nyt on tullut. Ei olla treenattu juurikaan. Lenkkeilty ollaan sattuneesta syystä huomattavasti normaalia vähemmän, mut kyllä meidän lenkkeilymäärät nyt silti tavallisen kotisessen lenkkeilyt ylittää. Vauhti on toki kans hidastunut, mut voiko tää nyt aiheuttaa noin pahoja oireita?? En tiiä, täytyy jutella Tytin kanssa. Että revi tästä nyt sitä huumoria sitten.
Jotain kivaakin: Danin kanssa käytiin tosiaan siellä kisoissa viime lauantaina. Tuomarina Savikon Seppo. Ekalla radalla hyllytettiin heti alussa, kun en saanut Dania käännettyä, vaan se meni suoran päässä sijainneelle aalle. Loppurata ihan ok, paitsi puomilla jätti etutassut just ja just siihen puomin ja maan rajalle. Vaadin kunnollisen asennon ennen kuin vapautin. Juoksi kuitenkin hyvällä vauhdilla muun puomin siihen asti! Hyppis oli kiemurainen, mutta selvittiin! :) Danilla oli ihan huippuhyvä asenne. :) Yks kaarros valahti pitkäksi, kun mun "ennakoiva" valssi oli "vähän" myöhässä.. Muuten olin tyytyväinen. Sijoitus ei ollut kummoinen (5./21), mut hyvä mieli jäi. :) Videoita ei oo, harmi.
sunnuntai 22. heinäkuuta 2012
Kukaan ei ole hyödytön. Aina voi olla edes huonona esimerkkinä.
Josko tässä Live Streamin seuraamisen lomassa ehtis kirjottaa tännekin. :) Eilen kyllä pysyttelin poissa koneelta, kun oli niin paljon muuta hommaa. Tänään ei pysty enää, kun on niin jännää. :)
Tää postaus ei nyt millään lailla koske koiria, et sellaisesta kiinnostuneet voi jättää lukemisen tähän. Pitää nyt kuitenkin vähän valottaa tota edellisen kirjoituksen juttua, kun asiat on vähän seljenneet (onks toi ees sana?). Se ahdistus liittyi (/liittyy) omaan terveyteen. Kun ei nää koivet vaan oo kunnossa. Asiaahan on nyt vihdoin ihan oikeesti tutkittu. Lääkäri (reumatologi) kovasti oli ehdottelemassa mulle jtn selkärankareumaa, reaktiivista artriittia tms. "mukavaa". En ensin ottanut näitä epäilyjä ollenkaan tosissani, kun olin varma, et vaivat johtuu rasituksesta = juoksusta. Tarpeeksi googlailtuani rupes kuitenkin mietityttämään. Monet selkärankareuman oireet vaan täsmää näihin mun oireisiin, niin tietysti sitä aina miettii pahinta. Voin kertoa, että se epätietoisuus on kohtalaisen ahdistavaa. Eihän se selkärankareuma mikään kuolemantuomio ole, mut kuitenkin elinikäinen, parantumaton sairaus.
Piiitkän odottelun jälkeen pääsin sitten vihdoin magneettikuviin, jossa kuvattiin lantio ja si-nivel. Hoitava lääkäri tulee lomaltansa vasta elokuussa, joten pakkohan mun oli töissä itse käydä katsomassa kuvat. Ymmärsin sen verran, että mitään sakroiliittia siellä ei ole, ja si-nivel on kunnossa. Tää kyllä aika hyvin sulkee sen selkärankareuman pois. Huh! Jotain poikkeavaa kuvassa kuitenkin oli (ödeemaa luuytimessä), mut enhän mä siitä oikein mitään ymmärtänyt. Niinpä pyysin yhtä ortopedia katsomaan ne kuvat ja selostamaan mulle löydökset. Totuushan oli se, mitä alun perin epäilinkin (ja mitä moni kaveri on mulle sanonut); oireet johtuu erittäin todennäköisesti rasituksesta. Tarkemmin sanottuna kyseessä on reisiluun kaulan rasitusosteopatia, rasitusmurtuman esiaste. Loistavaa. Meillähän on töissä muutamia nuoria juoksijoita ollut lonkkamutuman takia leikattavana, eli ei se tosiaan mahdotonta ole terveenkään ihmisen murtaa lonkkaansa juoksemisella. Itse kyllä luin, että toi nestekertymä vois johtua myös infektiosta, mut kai tuo rasitusperäinen kipu nyt on tässä tapauksessa todennäköisin.. Ortopedi oli sitä mieltä, et oon riskiryhmässä rasitusmurtumille, koska oon nainen, juoksen suht paljon ja lisäksi mulla on pienet luut (:p). Sanoi myös, ettei kyllä suosittele asfaltilla juoksua kenellekään. Mulla ei oo koskaan tullu siitä mitään oireita (no siis ennen tätä), joten oon huoletta juoksennellut alustalla kuin alustalla. Tää ortopedi kyllä kiltisti näytti mulle, mihin hän sitte sen naulan laittaa, kun lonkka murtuu.. Kiva. :D
Että sellasta. Positiivista on se, että ei oo kyse sairaudesta. Mut ei tää nyt hyväkään juttu ole, todellakaan. Kyllä mulla on käyny mielessä, et pitäisköhän pitää joskus jotain vapaapäiviäkin liikunnasta, mut se on sit usein jääny harkinnan asteelle. Että koska mun pitää aina oppia asiat kantapään kautta, ni tulipa nyt sitten opittua se vapaapäivien merkityskin näin. Hienoa sinänsä, etten sinne leikkauspöydälle asti päätynyt kuitenkaan.. Mut niin kai se menee, et kun pää ei tajua antaa kropan levätä, niin sit käy näin; kroppa sanoo sopimuksen irti ja ottaa sen levon itselleen. Hitto. Että nyt sitten pidetään ne kaikki välistä jääneet vapaapäivät ja varmaan vähän enemmänkin. :/ Tähän asti oon vähän mennyt kivusta välittämättä, mut nyt kun syy selvisi, niin ei enää huvitakaan.. Hemmetin vaikeetahan tää on ja suoraan sanottuna v*tuttaa suunnattoman paljon. Mut ei auta. Kyselin ortopediltäkin, et mitä mä sit oikein uskallan tehdä. Vastaus oli, et ei saa juosta, eikä kantaa mitään painavaa, mut muuten voi elää ihan normaalia elämää. Mietin sitte, et ehkä nää meidän kahden-kolmen tunnin kävelylenkitkään ei välttämättä täytä normaalin elämän tunnusmerkkejä, niinku jonkun mittapuun mukaan.. Eli tulevina viikkoina tavoite on pitää lenkit huomattavasti lyhyempinä. Koirien kunnosta kyllä pidän huolta, ja siinä pyörä on mainio apu! :)
Kaikkea sitä. Nyt mä kyllä niin lupaan itselleni, et kun (jos?) tästä selvitään, niin muistan tästä lähtien myös palautumisen merkityksen. Jälkikäteen on aika huvittavaakin, miten oon kuvitellut, et kroppa kestää mitä vaan. Kun ei siinä lenkin aikana tai välittömästi sen jälkeen tunnu mitään erikoista, ni sehän on sitte merkki siitä, et kaikki on kunnossa? Jep.
On tää vähän sellasta uuden opettelemista tää meidän elämä nyt. Mulle on ihan äärettömän vaikeaa sekin, et lenkillä pitää kävellä HITAASTI. Ja että se hyvänolontunne pitää löytää jostain muusta kuin juoksulenkistä tai agitreeneistä. Huoh. Oon varmaan ollut tavallistakin kärttyisämpi viime aikoina, kun välillä tuntuu, et pää halkeaa, kun ei pääse purkamaan stressiä lenkille. Mut tää nyt on vaan tällainen vaihe, ja pakko se on uskoa, et kyllä tää vielä muuttuu iloksi. :) Nyt vaan on pakko keskittyä siihen, et antaa itselleen aikaa levätä ja kropalle mahdollisuuden toipua.
Tulipa pitkä selostus, ja voisin jatkaa tätä samaa jauhamista vaikka kuinka pitkään. Yksi suuri motiivi tän kirjottamisessa oli se, et sit joskus pitkän ajan päästä, jos tuntuu, et taas menee liian lujaa, voin lukea tän tekstin ja muistuttaa itselleni, että miksi kannattaa levätä.
Tää kesä (ja syksy?) menee nyt näin. Mut elämä on. Tuleehan niitä kesiä vielä. :)
Tää postaus ei nyt millään lailla koske koiria, et sellaisesta kiinnostuneet voi jättää lukemisen tähän. Pitää nyt kuitenkin vähän valottaa tota edellisen kirjoituksen juttua, kun asiat on vähän seljenneet (onks toi ees sana?). Se ahdistus liittyi (/liittyy) omaan terveyteen. Kun ei nää koivet vaan oo kunnossa. Asiaahan on nyt vihdoin ihan oikeesti tutkittu. Lääkäri (reumatologi) kovasti oli ehdottelemassa mulle jtn selkärankareumaa, reaktiivista artriittia tms. "mukavaa". En ensin ottanut näitä epäilyjä ollenkaan tosissani, kun olin varma, et vaivat johtuu rasituksesta = juoksusta. Tarpeeksi googlailtuani rupes kuitenkin mietityttämään. Monet selkärankareuman oireet vaan täsmää näihin mun oireisiin, niin tietysti sitä aina miettii pahinta. Voin kertoa, että se epätietoisuus on kohtalaisen ahdistavaa. Eihän se selkärankareuma mikään kuolemantuomio ole, mut kuitenkin elinikäinen, parantumaton sairaus.
Piiitkän odottelun jälkeen pääsin sitten vihdoin magneettikuviin, jossa kuvattiin lantio ja si-nivel. Hoitava lääkäri tulee lomaltansa vasta elokuussa, joten pakkohan mun oli töissä itse käydä katsomassa kuvat. Ymmärsin sen verran, että mitään sakroiliittia siellä ei ole, ja si-nivel on kunnossa. Tää kyllä aika hyvin sulkee sen selkärankareuman pois. Huh! Jotain poikkeavaa kuvassa kuitenkin oli (ödeemaa luuytimessä), mut enhän mä siitä oikein mitään ymmärtänyt. Niinpä pyysin yhtä ortopedia katsomaan ne kuvat ja selostamaan mulle löydökset. Totuushan oli se, mitä alun perin epäilinkin (ja mitä moni kaveri on mulle sanonut); oireet johtuu erittäin todennäköisesti rasituksesta. Tarkemmin sanottuna kyseessä on reisiluun kaulan rasitusosteopatia, rasitusmurtuman esiaste. Loistavaa. Meillähän on töissä muutamia nuoria juoksijoita ollut lonkkamutuman takia leikattavana, eli ei se tosiaan mahdotonta ole terveenkään ihmisen murtaa lonkkaansa juoksemisella. Itse kyllä luin, että toi nestekertymä vois johtua myös infektiosta, mut kai tuo rasitusperäinen kipu nyt on tässä tapauksessa todennäköisin.. Ortopedi oli sitä mieltä, et oon riskiryhmässä rasitusmurtumille, koska oon nainen, juoksen suht paljon ja lisäksi mulla on pienet luut (:p). Sanoi myös, ettei kyllä suosittele asfaltilla juoksua kenellekään. Mulla ei oo koskaan tullu siitä mitään oireita (no siis ennen tätä), joten oon huoletta juoksennellut alustalla kuin alustalla. Tää ortopedi kyllä kiltisti näytti mulle, mihin hän sitte sen naulan laittaa, kun lonkka murtuu.. Kiva. :D
Että sellasta. Positiivista on se, että ei oo kyse sairaudesta. Mut ei tää nyt hyväkään juttu ole, todellakaan. Kyllä mulla on käyny mielessä, et pitäisköhän pitää joskus jotain vapaapäiviäkin liikunnasta, mut se on sit usein jääny harkinnan asteelle. Että koska mun pitää aina oppia asiat kantapään kautta, ni tulipa nyt sitten opittua se vapaapäivien merkityskin näin. Hienoa sinänsä, etten sinne leikkauspöydälle asti päätynyt kuitenkaan.. Mut niin kai se menee, et kun pää ei tajua antaa kropan levätä, niin sit käy näin; kroppa sanoo sopimuksen irti ja ottaa sen levon itselleen. Hitto. Että nyt sitten pidetään ne kaikki välistä jääneet vapaapäivät ja varmaan vähän enemmänkin. :/ Tähän asti oon vähän mennyt kivusta välittämättä, mut nyt kun syy selvisi, niin ei enää huvitakaan.. Hemmetin vaikeetahan tää on ja suoraan sanottuna v*tuttaa suunnattoman paljon. Mut ei auta. Kyselin ortopediltäkin, et mitä mä sit oikein uskallan tehdä. Vastaus oli, et ei saa juosta, eikä kantaa mitään painavaa, mut muuten voi elää ihan normaalia elämää. Mietin sitte, et ehkä nää meidän kahden-kolmen tunnin kävelylenkitkään ei välttämättä täytä normaalin elämän tunnusmerkkejä, niinku jonkun mittapuun mukaan.. Eli tulevina viikkoina tavoite on pitää lenkit huomattavasti lyhyempinä. Koirien kunnosta kyllä pidän huolta, ja siinä pyörä on mainio apu! :)
Kaikkea sitä. Nyt mä kyllä niin lupaan itselleni, et kun (jos?) tästä selvitään, niin muistan tästä lähtien myös palautumisen merkityksen. Jälkikäteen on aika huvittavaakin, miten oon kuvitellut, et kroppa kestää mitä vaan. Kun ei siinä lenkin aikana tai välittömästi sen jälkeen tunnu mitään erikoista, ni sehän on sitte merkki siitä, et kaikki on kunnossa? Jep.
On tää vähän sellasta uuden opettelemista tää meidän elämä nyt. Mulle on ihan äärettömän vaikeaa sekin, et lenkillä pitää kävellä HITAASTI. Ja että se hyvänolontunne pitää löytää jostain muusta kuin juoksulenkistä tai agitreeneistä. Huoh. Oon varmaan ollut tavallistakin kärttyisämpi viime aikoina, kun välillä tuntuu, et pää halkeaa, kun ei pääse purkamaan stressiä lenkille. Mut tää nyt on vaan tällainen vaihe, ja pakko se on uskoa, et kyllä tää vielä muuttuu iloksi. :) Nyt vaan on pakko keskittyä siihen, et antaa itselleen aikaa levätä ja kropalle mahdollisuuden toipua.
Tulipa pitkä selostus, ja voisin jatkaa tätä samaa jauhamista vaikka kuinka pitkään. Yksi suuri motiivi tän kirjottamisessa oli se, et sit joskus pitkän ajan päästä, jos tuntuu, et taas menee liian lujaa, voin lukea tän tekstin ja muistuttaa itselleni, että miksi kannattaa levätä.
Tää kesä (ja syksy?) menee nyt näin. Mut elämä on. Tuleehan niitä kesiä vielä. :)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)